Elokuva-arvostelut: Kalevala − Kullervon tarina ja Finland, Minnesota
Kalevala − Kullervon tarina, ohj. Antti J. Jokinen, 14. maaliskuuta 2026, Kino Metso, Hankasalmi, 2 t 23 min
On jokseenkin käsittämätöntä, että Kalevalasta ei ole ollut olemassa kunnollista ja täysin kotimaisin voimin tuotettua täyspitkää näytelmäelokuvaa. Tätä aukkoa on nyt saatu paikkaamaan Antti J. Jokisen Kalevala − Kullervon tarina. Tosin, elokuvahistoriaa tuntevat muistanevat vuoden 1959 suomalais-neuvostoliittolaisen Sampo-yhteistyöelokuvan, jonka tuotantoryhmästä vain apulaisohjaaja Holger Harrivirta oli suomalainen, mutta näyttelijät sentään pääosin suomalaisia. Annikin roolia esitti kylläkin mielenkiintoisesti virolainen Eeve ”Eve” Kivi. Yhteistyökuvioissa mukana oli suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori Kustaa Vilkuna. Onpa tuota värikylläistä ja sinällään aivan pätevää teosta pidetty esimerkkinä suomettumisestakin. Nyt nuo pölyt on Kullervon tarinan myötä karistettu elokuvahistorian harteilta, vaikka olihan Jari Halosellakin tyrmätty yritelmänsä Kalevala – Uusi aika vuonna 2013.
Ohjaaja Jokinen ja roolituksesta vastannut Tutsa Huuhka ovat patistaneet kameroiden eteen tuttua ja osaavaa joukkoa: Pääosassa Kullervona eli Kalervon poikana nähdään Elias Salonen, Untamona Eero Aho, Wäinönä (huomaa tuotannossa käytetty W:llinen kirjoitusasu) eli Wäinämöisenä Ilkka Koivula, Kalervona Johannes Holopainen, Ilmarisen vaimona Krista Kosonen ja Kalevina Janne Hyytiäinen. Tunnettua näyttelijäkaartia ovat myös sivuosien Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja Jarmo Mäkinen.
Ennakkoon elokuvasta tihkui mielenkiintoisia tietoja, kuten suomalaiselokuvien mittakaavassa suuri rahoitus, kuvauspaikat Bomballa Nurmeksessa ja puvustus, joka herätti keskustelua. Osa arvostelijoista nimittäin kiinnitti huomiota siihen, että elokuva sijoittuu 1100-luvulle Karjalaan, mutta siinä esiintyi Game of Thrones -televisiosarjan hengessä vain nahkapanssareita. Sen sijaan rengaspanssarit eli silmukkapanssarit eli panssaripaidat loistivat poissaolollaan. Aikoinaanhan niitä käyttivät esimerkiksi normannit. Kun otetaan huomioon, että Suomesta on löytynyt toiseksi eniten maailmassa Ulfberht-miekkoja ja useita satoja viikinkimiekkoja, ei olisi ihme, jos täälläkin olisi käytetty tuolloin rengaspaitoja, jotka olivat siis kansainvälisiä tuotteita ja arvotavaraa. Siksi rengaspanssarien puuttuminen tuntuu vähän epäjohdonmukaiselta.
Itse asiassa myös elokuvassa esitetyt miekat ovat kuin fantasiaelokuvista. Aluksi tämä seikka kyllä häiritsi hieman, mutta sitten yritin ajatella asiaa niin, että elokuvassahan on kyse puolijumalain seikkailuista ja tarujen sankareista. Miksi siis miekkojen pitäisi olla sellaisia kuin rautakaudella? Ovathan näiden tarujen kertojat voineet kuvitella tarinoittensa hahmot ja heidän varusteensa täysin muista maailmoista temmatuiksi. Samaa ajattelen viinasta, jota elokuvassa nautitaan, vaikka sitä ei tuolloin Karjalassa vielä tunnettu. Koska Kalevalan tarinoita on kerrottu suullisesti läpi vuosisatain on oletettavaa, että niihin on voinut tarttua vaikka millaisia historiallisia kerrostumia, joiden paikkaansa pitämättömyyttä ja anakronismia eivät niiden kertojat ole välttämättä voineet tietää. Tätä ajatusrakennelmaa voinee soveltaa myös elokuvan yksittäispiirteisiin sekä juoneen, jota on muokattu hieman Kalevalan tarinaan nähden. Pidän muutosta onnistuneena.
Itse elokuvan juoni kulkee tarinan tuntevankin näkökulmasta jouhevasti, joten teoksen noin 2,5 tunnin kesto on perusteltu. Kuvaus tarjoaa upeita maisemia, ja leikkaus on tyyliteltyä. Värit ovat syviä, ja koko elokuvan maailmaa on selvästi pohdittu huolellisesti etukäteen. Näyttelijätyössä ei ole valitettavaa, ja esimerkiksi taistelukohtaukset on tehty taidokkaasti, vieläpä siten, että ne on taitavasti upotettu henkeäsalpaaviin maisemiin. Arvostus pohjoista luontoamme kohtaan näkyy kuva kuvalta.
Elokuva sijoittuu 1100-luvulle eli aikaan, jolloin eri itämensuomalaisten kielten hajoaminen kantakielestään on jo hyvässä vauhdissa. Näin ollen sukukansa- ja sukukielinäkökulmasta on melko korviinpistävää, että elokuva on puhuttu nykysuomeksi, melko puhtaalla yleiskielellä. Eniten korvaan särähtää se, että puheenparressa esiintyy jatkuvasti /d/-äänne, joka on tullut suomen puhe- ja kirjakieleen vasta muutama sata vuotta sitten. Eikä sitä kyllä muinaiskarjalassakaan ollut. Lienee ihan asiallista ja ymmärrettävää, että elokuvan vuorosanat on kirjoitettu nykysuomeksi, mutta /d/-äänteen olisi voinut kyllä hyvin jättää vuorosanoista pois. Se olisi ollut sangen helppoa, eikä vuorosanoja olisi edes tarvinnut muuttaa itämurteisiksi. Muinaiskarjalaa olisi voinut ujuttaa mukaan esimerkiksi johonkin kohtaukseen, jossa olisi kuultu kanneltamista ja kalevalamittaista loitsimista. Näitä keskeisiä kulttuuripiirteitämme jäin kyllä kaipaamaan.
Elokuva on saanut pääosin hyviä arvioita, mikä hienoa, sillä Jokinen on antanut julkisuudessa ymmärtää, että hän tekisi elokuvalle mielellään myös jatkoa. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että teos ei päässyt aivan niihin katsojamääriin, joita sille asetettiin tavoitteeksi. Erikseen on vielä mainittava Helsingin Sanomain rimanalitus ja ajojahti, jossa lehti pyrki pilkkaamaan elokuvaa kirjoittaen, että Kullervon tarinan markkinointikuvissa miessankarien lanteilta roikkuvat aseet muistuttavat siittimiä. Mielestäni tämä on täydellinen esimerkki oikofobiasta, johon Helsingin Sanomat syyllistyy muutenkin aika usein. Katsantokanta on siis täysin päinvastainen kuin omani, jossa pidän Kalevalaa ja yleisitämerensuomalaista kansanrunouttamme harmillisen vähän hyödynnettynä voimavarana. Katsokaamme vaikkapa suurmenestystä nauttivaa Taru sormusten herrasta -elokuvasarjaa ja pohtikaamme sitä, että J. R. R. Tolkien sai paljolti innostusta kirjallisiin tuotoksiinsa juuri Kalevalasta. Omakohtaisena velvollisuutenani pidän, että hankin Kullervon tarinan myös tallenteena elokuvahyllyyni.
Finland, Minnesota, ohj. Ville Besonen ja Isaac ”Arvo” Hanson, 17. maaliskuuta 2026, Kino Aurora, Jyväskylä, 34 min
Ville Besonen ja Isaac ”Arvo” Hanson ovat niitä amerikansuomalaisia nuoria miehiä, joita tuntuu vaikuttavan tai vaikuttaneen Jyväskylässä useita. Besonen ja Hanson ovat yliopisto-opiskelijoita Minnesotan yliopistossa, ja Besonen on lähtöisin Iron Rangen alueelta, jonne myös allekirjoittaneen sukulaisia on mennyt siirtolaisina. Kaksikon kotikutoinen ja reilun puoli tuntia kestävä dokumenttielokuva kertoo kylästä nimeltään Finland, joka sijaitsee Minnesotassa. Erityistä huomiota rainassa saa kaupungissa järjestettävä Pyhän Urhon päivä, joka on oleellinen osa paikallista amerikansuomalaista kulttuuria.
Elokuva ei itsessään tuo juuri uutta tietoa pseudomytologisesta Pyhän Urhon tarinasta, mutta sen ansiot ovat oikeastaan muualla, nimittäin siinä, että tämä elokuva on ylipäätään tehty. Itselleni tämän huomattavan paljon tiivistä lähikuvaa käyttävän dokumenttielokuvan sisältö oli melko yllätyksetön, mutta näin ei ollut selvästikään joka katsojan laita. Tämä kävi itselleni selväksi, kun elokuvanäytöksen yhteydessä järjestettiin Kino Auroran puolesta haastattelutilaisuus, jonka osana oli myös yleisökysymysten sarja. Osalle katsojista tuntui tulleen täysin uutena asiana sellainen seikka, että amerikansuomalaisia on ylipäätään olemassa ja vieläpä se, että heillä on jotain omaa kulttuuria. Tätä aukkoa paikkaamaan tämä elokuva on pätevä ja tuiki tarpeellinen, ja hienoa on, että sen ovat tehneet nuoret amerikansuomalaiset, joilla intoa ja paloa ei tunnu puuttuvan hitustakaan. Toivoa vain sopii, että Besonen ja Hansen löytävät keinon tehdä yhteistyötä vuoden 2026 suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin Hancockin kanssa, joka sijaitsee pohjoisamerikkalaisittain varsin lähellä Minnesotaa eli Michiganin Yläniemimaalla. Elokuva ansaitsisi ehdottomasti näytöksen Hancockissa, ja lopuksi luvattakoon, että Sukukansojen ystävät pyrkii myös järjestämään elokuvan näytöksen Suomessa.
Aleksi J. B. Palokangas
Hallituksen puheenjohtaja