Monet sukukansoistamme ovat painuneet jo historian hämäriin. Toisaalta olemme valitettavasti saaneet nykyaikanakin todistaa sukukansojemme ja sukukieliemme hiipumista. Eräs tunnetuimmista tapauksista on viimeisen kamassin kielen puhujan, tuolloin 94-vuotiaan, Klavdija Plotnikovan kuolema 20. syyskuuta vuonna 1989. Hänen muistokseen vietetään kuolleiden kielten muistopäivää, joka on yksi yhdistyksemme jokavuotisista tapahtumista.

Katsaus lähihistoriaan

Viimeiset suomea hyvin taitaneet metsäsuomalaiset olivat Johannes Johansson Oinonen eli Niittahon Jussi sekä Karl Persson. He siirtyivät tuonilmaisiin vuosina 1965 ja 1969. Viimeinen eteläviron kieliryhmän leivun kielimuotoa puhunut henkilö oli Anton Bok, joka kuoli 20. huhtikuuta 1988, ja viimeinen lutsin kielimuotoa puhunut henkilö menehtyi vuonna 2006. Mutta Latviassa saattaa edelleen elää lutseiksi itsensä mieltäviä. Viimeinen tunnettu akkalansaamen osaaja oli Marja Sergina, ja hän menehtyi 29. joulukuuta vuonna 2003. Tosin, akkalansaamelaisia elää vielä Venäjällä muutamia kymmeniä ja vuoden 2020 väestönlaskennassakin joku ilmoitti äidinkielekseen akkalansaamen. Liivin kielen sammumisesta uutisoitiin vuonna 2013, mutta nykyisin etelä-Suomessa elää ainakin yksi ihminen, joka on täysin liivinkielinen. Monet liiviläiset ovat myös opiskelleet kielen aikuisena.

1800-luvulta kohti historian hämärää

Kainuunsaame taas sammui viimeistään 1800-luvulle tultaessa, keminsaame 1800-luvun alussa. Niin kävi samoihin aikoihin myös juratsin ja matorin kielille, eikä juratseiksi tai matoreiksi itsensä mieltäviä henkilöitä enää tiettävästi ole. Nämä tapahtumat ovat jo selvästi 1900-luvun tapahtumia kaukaisempaa historiaa, mutta silti ne ovat osa nykyihmiskunnan muistia – puhumattakaan edellä mainituista varsin tarkoin tallennetuista tapahtumista, joissa viimeiset kielen puhujat tunnetaan jopa nimeltä.

Jäämit olivat puolestaan keskiajalla käytetty nimitys. Sitä käyttivät novgorodilaiset, jolla he kutsuivat keskiajalla koko läntisen Suomen asukkaita. Myöhemmin käsite eriytyi tarkoittamaan hämäläisiä. Vaikka sanat ovat kovin erinäköisiä, myös jäämit– ja hämäläiset-sanoilla on yhteinen alkuperä. On mahdollista, että myös sana saamelaiset palautuu samaan sanaan. Lisäksi suomalaiset-sana on liitetty tähän teoriaan, mutta eritoten sen suhteen kaikenlaisiin alkuperän arveluihin liittyy suurta epävarmuutta.

Kun otamme askeleen vielä kaukaisempaan historiaan, epävarmuus lisääntyy. Aina ei nimittäin osata edes sanoa, että mihin osaan suomalais-ugrilaista kielipuuta kuolleet kielet ovat kuuluneet tai ovatko jotkin suomalais-ugrilasiksi oletetut kansat edes välttämättä olleet suomalais-ugrilaisia. Tästä esimerkkinä on itämerensuomalaisiksi kansaksi oletetut tšuudit. Heistä on useita mainintoja tuhat vuotta vanhoissa lähteissä.

Esimerkiksi Nestorin kronikka noin vuodelta 1113 mainitsee tšuudien olleen perustamassa Kiovan Rusia edeltänyttä valtakuntaa 830-luvulla viikinkien, vepsäläisten ja slaavien kera. Oletetaan, että nuo vanhat kertomukset tšuudeista viittaavat itämerensuomalaisiin heimoihin tai muihin suomalais-ugrilaisiin väestöryhmiin. Heidän kuvailtiinkin asuttavan nykyistä Viroa, Karjalaa ja nykyisiä Venäjän luoteisosia eli niitä asuma-aloja, joilla nykyajankin itämerensuomalaiset asuvat. Tšuudien on arveltu olleen muun muassa nykyisten vepsäläisten, karjalaisten, vatjalaisten, virolaisten tai setukaisten esivanhempia.

Taipaleentakaisia tšuudit olivat Vienanjoen vesistön alueella, eli nykyisellä Arkangelin alueella, vedenjakajan eli taipaleen takana asunut muinainen kansa. Heitä on arveltu itämerensuomalaisiksi, ja heidät on liitetty toiseen muinaiskansaan, toimalaisiin. Myös myyttiset bjarmit voivat liittyä taipaleentakaisiin tšuudeihin. Joka tapauksessa Arkangelin alueella elää edelleen ihmisiä, jotka kutsuvat itseään tšuudeiksi. Olhavan tšuudit olivat taas Olhavanjoen, joka alkaa Ilmajärvestä Novgorodista ja laskee Laatokan Olhavanlahteen, seudulla elänyt suomalais-ugrilainen kansa tai ryhmä. Heitäkin on pidetty itämerensuomalaisina, mutta voi olla, että he ovat olleetkin kansana lähempänä merjalaisia. On myös mahdollista, että itämerensuomalaisista käytetty venäjänkielinen haukkumasana tšuhna liittyy tšuudeihin, mutta sanan alkuperästä käydään tieteellistä keskustelua.

Merjalaiset, muromalaiset ja meštšeralaiset

Merjalaiset olivat keskisellä Venäjällä elänyt suomensukuinen kansa, joka puhui merjan kieltä. Merjalaisten on oletettu olleen muromalaisten ja meštšeralaisten lähisukukansa. Myös nämä kansat ovat hävinneet. Merjan kielen oletetaan sammuneen 1600-luvulla, mutta kieli on voinut elää pitempäänkin. Nykyisin Venäjällä on uusmerjalaisia, jotka katsovat polveutuvansa muinaisista merjalaisista. He elvyttävät merjan kieltä muun muassa viron ja suomen pohjalta. Eräiden vahvistamattomien arvioiden mukaan avaruuslentäjä Juri Gagarinilla olisi ollut kaukaisia merjalaisia sukujuuria. Suomen kielen Merja-etunimi juontuu merjalaisista.

Muromalaiset sulautuivat itäslaaveihin 1000–1100-luvuilla, mutta he jättivät jälkensä esimerkiksi paikannimiin. Venäjällä on edelleen yli 100 000 asukkaan kaupunki, jonka nimi on Murom. Meštšeralaiset taas sulautuivat muihin kansoihin vasta 1400–1500-luvuilla, mutta on epäselvää, että oliko kyseessä suomalais-ugrilainen kansa. Kirjallisia lähteitä näiden kolmen kansan puhumista kielistä ei ole säilynyt.

Tarujen myyttiset bjarmit

Bjarmia, joka juontuu skandinaavisten kielten Bjarmaland-nimestä eli Bjarmien maasta, on islantilaisissa saagoissa ja eräissä keskiaikaisissa lähteissä esiintyvä alue, joka sijaitsi Jäämeren tai Vienanmeren rannikolla. Bjarmeina on pidetty niin tšuudeja, lyydiläisiä, savolaisia, karjalaisia kuin vepsäläisiäkin. Myös komit on liitetty bjarmeihin, sillä komit ovat asuttaneet Bjarmia-sanaa muistuttavaa Permaa ja komeja nimitetään udmurttien kera permiläisiksi kansoiksi. Onpa komilaisten kansalliseepoksenkin nimi Biarmia.

Bjarmien on otaksuttu vaurastuneen käymällä kauppaa suurten jokien varrella 800-luvulta 1200-luvulle. Viikinkien ja myöhemmin mongolien hyökkäykset kukistivat Bjarmien maan, mutta tarinat muinaisesta suomalais-ugrilaisesta kansasta jäivät elämään skandinaavisiin saagoihin. Bjarmeja on tarkastellut kansanrunouden tutkija Martti Haavio vuonna 1965 julkaistussa kirjassaan Bjarmien vallan kukoistus ja tuho – Historiaa ja runoutta. Haavio itse päätteli, että bjarmit olivat vepsäläisten esivanhempia. Hän päätteli, että ennen muinoin vieraita kansoja nimitettiin tavallisesti heidän ominaisuuksiensa mukaan. Koska bjarmit tunnettiin vaaleasta ihon-, tukan- ja silmienväristään, he saivat nimityksensä norjalaisten käyttämän bjarmi-sanueen merkityksistä ‘valo – valkea – valkoinen’. Lisäksi Haavio totesi, että bjarmit olivat samaa kansaa kuin olivat taipaleentakaiset tšuudit.

Fennit – saamelaisia vai muinaisia itämerensuomalaisia?

Fennit olivat roomalaisen historioitsijan Tacituksen vuoden 98 Germania-teoksessa mainittu kansa, jonka oletetaan olleen suomalais-ugrilainen kansa Itämeren alueella. On esitetty, että nimi on voinut viitata yleisesti kaikkiin niihin kansoihin, jotka eivät olleet germaaneja. Toisaalta roomalaisilla oli jo täsmällinen nimitys eräälle tällaiselle kansalle. Joten miksi olisi tarvittu yleisnimitystä? Käytössä oli nimittäin nimitys Aestii, jolla on voitu viitata muinaisiin itämerensuomalaisiin, ja josta paljon myöhemmin, 1800-luvulla, virolaiset ottivat nykyisen kansallisuudennimityksensä, eestlased eli eestiläiset. On pohdittu, että Tacitus on voinut myös viitata Suomenlahden pohjoispuolen asukkaisiin, joko suomalaisten tai saamelaisten esivanhempiin.

Muutama vuosikymmen Tacituksen jälkeen antiikin kreikkalainen Klaudios Ptolemaios mainitsi Geographia-teoksessaan Phinnoi (Φιννοι) -kansan. Seuraavan kerran fenneistä ja finneistä kirjoitti bysanttilainen historioitsija Jornandes 500-luvulla. Itse fenni-sanan alkuperästä ja merkityksestä on useita teorioita aina ‘etsiskelystä’ ‘mieheen’. Joka tapauksessa kansan nimi on johtanut sellaisiin nykyaikanakin käytössä oleviin nimiin, kuten Fennia, Finland ja Finlandia.