Uralilaiset kansat ovat suomalaisten sukukansoja, joita kutsutaan toisinaan myös suomensukuisiksi kansoiksi. On esitetty, että uralilaiset kansat voidaan jakaa kielihistoriallisin perustein suomalais-ugrilaisiin kansoihin ja samojedikansoihin, mutta monet tutkijat pitävät tätä jakoa vanhentuneena. Usein siis käsitteellä suomalais-ugrilaiset kansat viitataan myös kaikkiin uralilaisiin kansoihin. Tässä osiossa voit tutustua sukukansoihimme. Valitse ylävalikosta itseäsi kiinnostava alaotsikko ja lue lisää!

Yllä on kuva suomalais-ugrilaisten kansojen yhteisestä lipusta, joka on ollut käytössä vuodesta 2008 alkaen. Lippu on pohjoismainen ristilippu. Ristin keskellä on punainen kannuksenpyörä, joka on ikiaikainen suomalais-ugrilaisten hyvän onnen merkki. Lipun on suunnitellut puolalainen suomalais-ugrilaisten kielten tutkija eli fennougristi Szymon Pawlas.

Uralilainen kielikunta

Uralilaiseen kielikuntaan kuuluu noin 40 kieltä, mukaan lukien suomi. Toisinaan kielikuntaa kutsutaan nimellä suomalais-ugrilainen kielikunta. Aikaisemmin on ajateltu, että uralilaisen kielikunnan ja suomalais-ugrilaisen kielikunnan välisenä erona on, että uralilainen kielikunta hajosi menneisyydessä suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten haaraan. Suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ei siis aina lasketa samojedikieliä mukaan – toki kahta nimeä käytetään usein myös toistensa synonyymeina.

Uralilaiseen kielikuntaan kuuluvat kielet ovat kehittyneet yhteisestä kantakielestä, jota kutsutaan uralilaiseksi kantakieleksi. Uralilainen kantakieli tai kantaurali on tutkijoiden mallintama kielimuoto, josta ei ole olemassa todellisia muistomerkkejä. Kuitenkin nykykieliä vertailemalla historiallisen kielentutkimuksen menetelmin voidaan hahmottaa, millainen kieli se on todennäköisesti ollut ja millaisessa ympäristössä sitä on puhuttu.

Uralilaista kantakieltä on puhuttu joskus 4 000 – 6 000 vuotta sitten. Se on ollut yhtä monimutkainen kielimuoto kuin siitä kehittyneet nykykielet eli sen tytärkielet: nykykielten avulla voidaan mallintaa esimerkiksi sijataivutusta ja verbien taivutuspäätteitä. Sanaston perusteella uralilaista kantakieltä on puhuttu taiga- eli metsävyöhykkeellä ja kielen puhujat ovat harjoittaneet kalastusta, metsästystä ja keräilyä.

Uralilaisen kantakielen ympäristössä on puhuttu muitakin kieliä ja jo silloin kieleen tuli muun muassa lainasanoja: nimi ja vesi ovatkin mitä todennäköisemmin lainoja indoeurooppalaisesta kantakielestä, josta ovat kehittyneet muun muassa englanti, ruotsi, liettua ja hindi. Kielikontaktien perusteella uralilaista kantakieltä on todennäköisesti puhuttu Ural-vuorten eteläpuolella, Volgan ja Kaman yläjuoksulla.

Nykykielet eivät kuitenkaan ole säilyttäneet kaikkia uralilaisen kantakielen piirteitä, joten täydellisesti sitä ei voida enää mallintaa. Vielä vaikeampaa on tutkia, miten kantaurali on kehittynyt ja millaiset kielimuodot ovat edeltäneet uralilaista kantakieltä. On vaikeaa hahmottaa uralilaisen kantakielen vaihtelua ja tarkkaa levikkiä.

Uralilaisia kieliä ja niiden keskinäisiä suhteita on usein hahmoteltu sukupuiden avulla. Näitä sukupuumalleja on useita ja niitä on arvosteltu monestakin syystä. Suurin ongelma lienee, että ne yksinkertaistavat liikaa kielen muutoksia ja kielten hajoamista erillisiksi kieliksi ja että ne perustuvat ajatuksiin, joiden mukaan olisi ollut olemassa useita välikantakieliä, jotka ovat aina hajonneet kahtia. Näiden välikantakielten olemassaoloa ei ole kuitenkaan voitu todistaa, sillä niistä oletetusti kehittyneissä tytärkielissä ei ole niin paljon yhteisiä piirteitä, joiden perusteella olisi mahdollista mallintaa yhteistä välikantakieltä. Sukupuumalli ei myöskään pysty kuvailemaan naapurikielten välisiä kielikontakteja, joiden takia ne voivat muistuttaa toisiansa paljon enemmän kuin mitä sukupuumalli antaa ymmärtää.

Myös tutkijoiden ymmärrys kielen kehityksestä laajenee jatkuvasti ja yksittäisten kielten tutkimus myös edistää mallintamista. Varhaisten sukupuumallien mukaan samojedikielet ovat eronneet omaksi haarakseen ensimmäisinä, koska niihin ei voitu mallintaaa yhtä paljon yhteistä sanastoa kuin muihin uralilaisiin kieliin. Sanasto muuttuu kuitenkin eri kielissä eri tahtiin, joten sanaston määrällä ei voida perustella kielikunnan hajoamista. Myös mordvalaiskielten paikka on muuttunut vuosien saatossa: vaikka se jakaa yhteistä sanastoa marin kielen kanssa, sen kielioppi jakaa yhteisiä piirteitä saamelaiskielten ja itämerensuomalaisten kielten kanssa.

Ei tiedetä varmasti, miten uralilainen kantakieli hajosi erillisiksi kieliksi. Nykytiedon valossa hajoaminen on todennäköisesti tapahtunut niin, että uralilainen kantakieli on alkanut vallata uusia alueita lännessä ja idässä. Sitten kantaurali on jakautunut kuuteen haaraan ajan saatossa: itämerensuomalaisten, saamelaisten, mordvalaisten, marilaisten, perimiläisten ja samojedikielten haaraan. Ugrilaiset kielet eli hanti, mansi ja unkari jakavat myös paljon samankaltaisia piirteitä, mutta ne eivät välttämättä ole kehittyneet yhteisestä välikantakielestä. Voi olla, että unkarin, hantin ja mansin kielten edeltäjiä on puhuttu yhteisellä alueella, ja jo silloin erillisiksi kehittyneet kielet olivat olleet tiiviissä kontaktissa toistensa kanssa. Tällaisessa tapauksessa puhutaan kieliliitosta.

Kielihistoriallinen tutkimus ei yksinään pysty vastaamaan siihen, milloin muutokset kantakielissä ovat tapahtuneet ja miten eri kielten puhujat ovat liikkuneet historian saatossa. Kielihistoriallisen tutkimuksen tuloksia on yhdistetty myös muihin tieteenaloihin, kuten arkeologiaan ja perinnöllisyystieteeseen. Tieteenalojen yhdistäminen ei kuitenkaan ole helppoa – varsinkin kun eri tieteenalatkin kehittyvät koko ajan ja näkemykset menneen ajan kulttuureihin voivat olla hyvin erilaisia tutkijoiden kesken.

Uralilaisen kantakielen ja myös myöhempien kieliversioiden puhujat ovat todennäköisesti kuuluneet erilaisiin etnisiin ryhmiin, jotka eivät ole suoranaisissa yhteyksissä nykyisten etnisyyksien kanssa. Kielihistorian tutkimus ei voi antaa vastauksia esimerkiksi sille, mistä suomalaiset ovat peräisin; vaikka se voi selittää, miten ja milloin suomen kieli on kehittynyt ja millaisia piirteitä se jakaa sukukieltensä kanssa.

Käsitteistöä:

• historiallinen kielentutkimus = Kielihistoria eli historiallinen kielitiede tai diakroninen kielitiede on kielitieteen osa. Se tutkii muun muassa äänne- ja muoto-opin, sanaston, sanojen etymologian ja sananmuodostuksen kautta sitä, miten kielet muuttuvat ajan kuluessa. Kielihistorian keskeinen osa-alue on historiallis-vertaileva kielitiede eli komparatiivinen kielentutkimus. Se taas käyttää tutkimuksessaan historiallis-vertailevaa menetelmää.
• kielikunta = Yhteistä alkuperää olevien kielten laajin mahdollinen ryhmä, johon kuuluvat kielet periytyvät samasta kantakielestä.
• välikantakieli = Kielten kehitysvaihe nykykielten ja vanhimman tunnetun kantakielen välissä.
• tytärkieli = Kantakielestä ja välikantakielestä kehittynyt kieli

Lue lisää:

Marianne Bakró-Nagy, Johanna Laakso ja Elena Skribnik (toim.):The Oxford Guide to the Uralic Languages

Valter Lang: Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria

Mariann Bernhardt ja Minerva Piha: Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat: mitä, missä, milloin, miksi? (Tietokirja nuorille)