Samojedit ovat vähäväkisin kuudesta sukukansojen pääryhmästä. Nämä arktiset kansat jakautuvat pohjoisiin ja eteläisiin samojedeihin. Kaikkiaan samojedikansoja on seitsemän, joista kolme on kuollut sukupuuttoon.
Pohjoissamojedeja ovat nenetsit, enetsit, nganasanit ja juratsit, jotka sulautuivat nenetseihin, kun nenetsit laajensivat asuma-alueitaan itään 1700- ja 1800-luvuilla. Itäisimpien tundra-alueen nenetsien voidaan katsoa polveutuvan juratseista. Juratsin kieli hävisi 1800-luvun alussa. Nenetsit ovat selvästi elinvoimaisin samojedikansa, sillä heitä on 50 000. Noin puolet nenetseistä puhuu joko tundra- tai metsänenetsiä, joiden erot ovat paikoin merkittäviä. Metsänenetsin puhujia on selvästi vähemmän, noin tuhat. Enetsit ovat hyvin vähäväkinen kansa, sillä heitä on enää noin 250. Heistä noin kymmenys asuu Venäjän arktisten alueiden sijaan Ukrainassa. Enetsillä on enää muutamia kymmeniä puhujia, mutta sille on kuitenkin ehditty uhanalaisuudestaan huolimatta kehittää kirjakieli. Nganasaneja on sanottu Euraasian pohjoisimmaksi kansaksi. Heitä on tätä nykyä enää vajaa tuhat. Arviolta reilut sata ihmistä puhuu nganasania äidinkielenään. Sukukansojen ystävien entinen hallituksen jäsen Kaisla Kaheinen on johtavia nganasanin kielen tutkijoita.
Selkupit ovat ainoa eteläsamojedien kansa, joka ei ole kuollut sukupuuttoon. Heitä arvellaan elävän Venäjällä vajaat 3 500, joista heiman alle puolet puhuu selkuppia. Vaikka kielelle on kehitetty kirjakieli sen tulevaisuudennäkymät ovat vaikeat. Selkuppi välittyy harvoin lapsille.
Matorit asuivat Siperiassa Sajan-vuoriston rinteillä, lähellä Mongolian rajaa. Matorit lienevät jakautuneet kolmeen ryhmään, joita olivat varsinaiset matorit, karagassit ja taigit. Nykyään matorit ovat sulautuneet turkkilaisiin kansoihin, erityisesti hakasseihin, tuvalaisiin ja tofalareihin. Matorien nimi on 1800-luvulla siirtynyt tarkoittamaan erästä hakassi-heimoa ja karagasseilla tarkoitettiin tuohon aikaan vastaavasti tofalareja. Matorin kieli sammui 1840-luvulla. Kamassit asuttivat myös Sajan-vuoristoa. Heidän asuma-alojaan olivat lisäksi Kan- ja Mana-jokien vesistöalueet. Kamassit vaikuttavat muodostaneen kaksi eri ryhmää, varsinaiset kamassit ja koibaalit. Kamassit alkoivat sulautua venäläisiin 1800-luvun lopulla. Peurojen kuolemat eläinsairauksien seurauksena pakottivat kamassit paimentolaisuudesta pysyvän maatalouden harjoitukseen. Kamasseja sulautui turkkilaissukuisiin hakasseihinkin. Edelleen kaksi hakassiheimoa kutsuu itseään nimillä kamassit ja koibaalit. Nämä heimot polveutuvat ainakin osin kamasseista.
Viimeinen kamassin puhuja Klavdija Plotnikova kuoli 94 vuoden iässä vuonna 1989. Hänen muistokseen Virossa ja Suomessa vietetään Kuolleiden kielten muistopäivää. Se on osa Sukukansojen ystävien vuosittaisia tapahtumia. Venäjän vuosien 2010 ja 2020 väestönlaskennoissa kaksi henkilöä ilmoitti olevansa kamasseja, mutta epävarmojen lähteiden mukaan kamassien jälkeläisiä voisi olla elossa noin 20. Suomen itsenäisyysliikkeessä toiminut merkittävä fennougristi Kai Donner kirjoitti vuosina 1916–1917 maanpaossa päiväkirjansa kamassiksi turvallisuussyistä.