Itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvat suomalaiset, karjalaiset, lyydiläiset, vepsäläiset, inkerikot, vatjalaiset, virolaiset, setukaiset ja liiviläiset. Tällä sivulla voit lukea eteläisistä itämerensuomalaisista eli vatjalaisista, virolaisista, setukaisista ja liiviläisistä. Pohjoisista itämerensuomalaista voit lukea täältä. Osio on jaettu kahtia lukemisen helpottamiseksi.

Itämerensuomalaisten puhumiin kieliin kuuluvat suomi, karjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja, viro, eteläviro ja liivi. Kveenien puhumaa kveeniä ja länsipohjalaisten meänkieltä pidetään kielitieteellisen luokittelun näkökulmasta suomen murteina, mutta kyseisten kielten puhujilla on enimmäkseen oma kieli-identiteettinsä. Sekä kveeni että meänkieli on nykyisin tunnustettu vähemmistökieliksi Norjassa ja Ruotsissa. Itämerensuomalaisia kieliä nimitetään usein suomen lähisukukieliksi, sillä muut suomalais-ugrilaiset kielet, kuten saamelaiskielet tai permiläiskelet, ovat suomelle selvästi kaukaisempaa sukua.

Itämerensuomalaiset kielet palautuvat yhteiseen välikantakieleen, jota perinteisesti kutsutaan kantasuomeksi. Kantasuomea puhuttiin Itämeren rannikolla, ja se alkoi hajota erilaisiksi murteiksi pari tuhatta vuotta sitten kohti nykykieliä. Sittemmin itämerensuomalaisten kielten puhuma-alue on laajentunut vuosisatojen kuluessa. Keskiajan ja uuden ajan kuluessa suomalaisia ja karjalaisia levittäytyi saamelaiskielten puhuma-alueille, ja 1600-luvulla Ruotsin sotatoimien seurauksena suomalaisia asettui vanhastaan karjalaisten, inkeroisten ja vatjalaisten asuttamille alueille Karjalaan ja Inkeriin samaan aikaan kun karjalaisia pakeni syvemmälle Venäjän sisämaahan.

Vanhastaan itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten on uskottu palautuvan yhteiseen välikantakieleen, varhaiskantasuomeen. Nykyään tutkijoilla on tästä eriäviä käsityksiä. Saamelaiskielet ja itämerensuomalaiset kielet ovat toki sukua keskenään, mutta monet ainoastaan näille kahdelle kielihaaralle yhteiset piirteet saattavat johtua vain pitkäaikaisista yhteyksistä niiden puhujien välillä.

Indoeurooppalaisiin kieliin kuuluvat germaaniset ja balttilaiset kielet ovat vaikuttaneet itämerensuomalaisiin kieliin erittäin paljon. Germaaneilta ja balteilta on saatu paljon lainasanoja, ja ne ovat vaikuttaneet vahvasti myös itämerensuomalaisten kielten kielioppiin. Näissä kielissä onkin monia ilmiöitä, jotka puuttuvat monista muista uralilaisista kielistä.

Itämerensuomalaisia kansoja yhdistää rikas runonlauluperinne sekä elämä idän ja lännen välissä.

Vatjalaiset

Vatjalaiset (vatjaksi vad’d’alaizõd) ovat inkerikkojen ja inkeriläisten tapaan Inkerissä asuva kansa. Jo pitkään on ajateltu, että vatjalaiset ovat katoamisen partaalla. Vatjalaisten perinteinen asuma-alue on sijainnut Laukaanjoen ympäristössä Inkerin luoteisosassa jokseenkin lähellä Viron rajaa. Venäjällä oli vatjalaisia vuoden 2020 väestönlaskennan mukaan 99. Heitä oli hieman enemmän kuin edellisessä väestönlaskennassa, jolloin heitä oli 64. Vielä vuonna 1848 vatjalaisia eli 32 kylässä 5 148 henkeä.

Vatjan kieli on erittäin uhanalainen ja sillä on noin kymmenkunta puhujaa. Se on mielenkiintoinen linkki viron ja suomen kielten välillä, eikä sen asemasta ole täyttä selvyyttä. Toiset pitävät sitä muun muassa suomen ja karjalan kera pohjoisiin itämerensuomalaisiin kieliin kuuluvana, toiset laskevat sen eteläisiin kieliin viron kanssa. Virossakin vaikuttanut suomalaisarkeologi A. M. Tallgrenin mukaan vatjalaiset polveutuvat Inkeriin Virosta tulleista asukkaista, jotka levittäytyivät Inkeriin 200–500-luvuilla. Paul Ariste taas katsoi Narvajoen seudulla puhutun aikoinaan yhtenäistä viron murretta, josta vatja on sitten eristyksen kautta erkaantunut omaksi kielekseen. Onkin huomattavaaa, että vatjalaiset kutsuvat joskus kieltään nimityksen vad’d’aa tšeeli ohella nimellä maatšeeli, kuten virolaisetkin kutsuvat omaa kieltään nimellä maakeel (‘maankieli’).

Ensimmäiset kirjalliset lähteet vatjalaisista ovat keskiaikaiset venäläiset lähteet, joissa kirjoitetaan voď-kansasta. 1000-luvun alussa vatjalaiset olivat vielä itsenäisiä. Vähitellen he kuitenkin joutuivat Novgorodin ruhtinaskunnan vallan alle. Kuitenkin jo vuonna 1149 he osallistuivat Novgorodin liittolaisina sotaretkelle jäämejä eli länsisuomalaisia tai hämäläisiä vastaan. Novgorodilaiset käännyttivät vatjalaiset kristilliseen uskoon 1100-luvun aikana. Yksi Novgorodin ruhtinaskunnan hallintoalue, Vatjan viidennes, oli nimetty vatjalaisten mukaan.

1200-luvun alussa katolisen kirkon lähetystyö alkoi saada jalansijaa Baltian maissa. Paavi Aleksanteri nimitti vuonna 1255 piispan Vatjaa ja Karjalaa varten. Kalparitaristo teki sotaretken Inkeriin vuonna 1240 ja perusti sinne Kaprion linnan. Saksalaisen ritarikunnan Vinke von Overberg teki sotaretken Inkeriin vuosina 1444–1447 ja otti vatjalaisia sotavankeja. Heidät kuljetettiin latvialaisen Bauskan kaupungin alueelle rakentamaan linnaa. Tästä ryhmästä muodostui latvianvatjalainen heimo, kreevinit. He säilyttivät monia vatjalaisia tapoja aina 1800-luvun alkuun saakka. Heidän kulttuurinsa oli muutenkin hyvin omaleimaista. Latvian kansallisrunoilija Jānis Pliekšānsilla tiedetään olleen kreevinejä esivanhemmissaan.

Anna Ivanovna oli 1830–1850-luvuilla merkittävänä vatjalaisen kansanrunouden ja itkuvirsien taitaja. Hän oli syntynyt 1790-luvulla Kattilassa Rudjan kylässä. Ensimmäisenä tutkijana hänet tapasi Anders Johan Sjögren vuonna 1831. 1830–1850-luvuilla vatjan kieltä ja kansanrunoutta tallensivat Inkerissä Kattilassa Gabriel Rein, Antal Reguly, Elias Lönnrot, August Ahlqvist ja D. E. D. Europaeus. Lönnrot keräsi Ivanovnalta jopa 2 500 säettä lauluja ja itkuvirsiä. Ivanovnan laulamia runoja on julkaistu Suomen kansan vanhoissa runoissa. Laajin vatjan sanakirja on laadittu Virossa. Vuonna 2013 julkaistu Vadja keele sõnaraamat – Vaďďaa tšeele sõna-tširja on myös saatavilla verkossa.

Vatjalainen Tarton yliopistossa opiskellut Dmitri Tsvetkov kehitti vatjalle kirjakieltä 1920-luvulla, mutta hän menehtyi ennen kuin sai sen kokonaan valmiiksi. Stalinin aika oli vatjalaisillekin tuhoisaa. Pahimmat vainon vuodet olivat 1937–1938, jolloin väestöä tapettiin, vangittiin, karkotettiin ja vietiin Neuvostoliiton keskitysleireille.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakui suuren osa vatjalaisista yhdessä inkerikkojen ja inkeriläisten kera Suomeen. Vatjalaiset eivät sopeutuneet Suomeen yhtä hyvin kuin inkeriläiset. Suomalaiset suhtautuivat vatjalaisiin epäillen heidän ortodoksisen uskonsa tähden. Osa evakuoiduista jäi asumaan Viroon. Sodan jälkeen Suomeen evakuoidut palautettiin Neuvostoliiton ankarien rauhanehtojen vuoksi Neuvostoliittoon. Tuolloisen tavan mukaan heidät siirrettiin pois kotiseuduiltaan. Vatjalaiset saivat palata kotiseuduilleen vasta vuonna 1956, jolloin he saivat huomata, että heidän kotinsa ja maatilansa oli asutettu venäläisillä.

Venäläinen, mutta vatjalaisen kanssa avioitunut Tatjana Jefimova perusti vuonna 1997 Joenperän kylään vatjalaismuseon. Vuonna 2003 vatjalaiset ottivat käyttöönsä oman lipun, vaakunan ja kansallishymnin. Vatjalaisten kansallispäivä on 13. lokakuuta. Vatjalaisten kansalliseepos Pääskölintu – päivälintu on yhteinen inkerikkojen kanssa. Teoksen on laatinut inkeriläinen Arvo Survo. Puolestaan yksi tunnetuimmista vatjalaistaustaista henkilöistä lienee jazz-muusikko Lembit Saarsalu. Hänen isänsä oli vatjalainen, äiti virolainen.

Vuonna 2001 Luutsan vatjalaismuseo tuhottiin polttopulloiskulla. Jefimovit saivat vakuutusten tuella pystytetyksi uuden museon, mutta parin vuoden kuluttua sekin poltettiin. Sukukansojen ystävät keräsi varoja museon jälleenrakentamiseen. Toimimme tuolloin nimellä Suomen sukukansajärjestöjen liitto ry eli Susu.

Virolaiset

Virolaiset ovat suomalaisten jälkeen toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Suomalaiset ja virolaiset nimittävätkin toisiaan veljeskansoiksi (vir. vennasrahvas). Virolaiset ovat kaikkiaan kolmanneksi suurin suomalais-ugrilainen kansa. Heitä asuu Virossa asuu noin 920 000. Viro, Unkari ja Suomi ovat ainoat suomalais-ugrilaisten kansallisvaltiot. Siksi Viron kansallismuseossa Tartossa onkin pysyvä suomalais-ugrilaisten kansojen näyttely, jotta kaikilla sukukansoilla olisi edes omat kansallismuseonsa.

Suomenkielinen nimitys virolaiset juontaa juurensa muinaiseen Virumaan suurmaakuntaan. Suomesta oli tiheät yhteydet Virumaalle ainakin 800 vuoden ajan, kunnes Neuvostoliitto miehitti Viron. Virumaan nimitys vakiintui sittemmin tarkoittamaan koko maata ja kaikkia virolaisia. Ennen kuin virolaisten oma nimitys eestlased vakiintui käyttöön, he kutsuivat itseään nimityksellä maarahvas (‘maanrahvas’ tai ‘maankansa’) ja kieltään nimellä maakeel (‘maankieli’). Nimitys eestlased vakiintui käyttöön vasta 1800-luvulla. Nimitys pohjaa Tacituksen Germania-teoksessaan vuonna 98 mainitsemien aestien nimitykseen, jotka oletettavasti asuivat Itämeren rannikolla.

Ristiretkeläiset tulivat Baltiaan saksalaisten kauppiaiden perässä 1100-luvun loppupuolella. Baltiaan perustettiin myös Kalparitaristo, jonka avulla aloitettiin paikallisten käännyttäminen kristilliseen uskoon väkipakolla. Vuonna 1217 virolainen heimopäällikkö Lembitu, jonka nimi vastaa suomalaisten ja karjalaisten Lemminkäistä, kokosi virolaiset saksalaisia vastaan. Lembitu joukkoineen kuitenkin kärsi tappion Matinpäivän taistelussa. Saksalaisten lisäksi virolaisia vastaan sotivat myöhemmin tanskalaiset ja ruotsalaiset. Pohjoinen Viro päätyi tanskalaisille, ja tuolta ajalta juontuu pääkaupungin Tallinnan eli Taanien linnan nimitys. Saksalaiset kukistivat viimeisen Viron muinaismaakunnista, Saarenmaan, vuonna 1227. Ristiretkien jälkeen Viron pohjoisosa jäi Tanskalle aina vuoteen 1346 saakka. Tuolloin Tanskan kuningas myi sen Saksalaiselle ritarikunnalle. Muita alueita Virossa hallitsivat ritarikunta ja piispanistuimet.

Saksalaisten valloitusretkien jälkeen Viro jaettiin nopeasti moisioihin eli kartanoihin. Niiden talonpojista tuli moisioiden maaorjia, mikä vakiintui 1400-luvulle tultaessa. Monet talonpojat pakenivat kaupunkeihin, joissa heitä tarvittiin työvoimaksi. Kaupunkien yläluokka koostui saksalaisista maahanmuuttajista, mikä johti siihen, että ne virolaiset, jotka onnistuivat kohoamaan yhteiskunnallisilla tikapuilla saksalaistuivat. 

Koko Viron alue päätyi Ruotsin haltuun 1600-luvulla. Tätä aikaa Virossa muistellaan hyvänä aikakautena, ja tuolloin perustettiin muun muassa itämerensuomalaisten kansojen vanhin yliopisto, Tarton yliopisto. Tämä tapahtui vuonna 1632. Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi kuitenkin menetti Viron Venäjän keisarikunnalle vuonna 1721.

Kansallinen herääminen alkoi virolaisten parissa hieman suomalaisten jälkeen, 1800-luvun toisella puoliskolla. Tuolloin Virossa syntyi kansankielinen kirjallisuus. Ensimmäinen vironkielinen lehti Perno Poostimees, joka nykyään tunnetaan nimellä Postimees, alkoi ilmestyä vuonna 1857. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, virolaisten kansalliseepos, julkaistiin vuonna 1862. Teoksen ideoi F. R. Faehlmann, joka liitti yhdeksi sen hahmoista Vanemuine-jumalan (‘vanhemmoinen’), joka tietenkin vastaa Väinämöistä.

Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918–1920 ja 1921–1922. Suomen valtio ei virallisesti ollut retkissä mukana. Sodissa oli mukana yhteensä noin 9 000 suomalaista. Heitä ajoivat heimoaate, kommunisminvastaisuus, haaveet Suur-Suomesta tai seikkailunhalu. Kaikkiaan näitä sotia oli kuusi, joista yksi johti tavoiteltuun tulokseen: Viro säilytti vuonna 1918 saavuten itsenäisyytensä, kun Viron vapaussota loppui vuonna 1920.

Viron vapaussodassa (vir. Vabadussõda) oli monia käänteitä. Viro oli julistautunut itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Jo seuraavana päivänä saksalaiset miehittivät Viron. Saksa kuitenkin hävisi 1. maailmansodan ja marraskuussa 1918 valta alkoi taas siirtyä virolaisille. Sitten bolševikit hyökkäsivät Narvaan 22. marraskuuta 1918, ja heitä vyöryi myös Võruun, Rakvereen ja Tarttoon. Tilanne oli uhkaava, ja Viro pyysi Suomea apuun.
Valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin vaatimuksesta ja kenraali C. G. E. Mannerheimin johdolla Viroa päätettiin tukea. Svinhufvud totesi: ”Ystäviä on autettava”.

Halukkaita oli paljon, 4 000, ja joukot, Pohjan-Pojat (vir. Põhja Pojad) ja I Suomalainen Vapaajoukko koottiin nopeasti. Suomalaisten apu nosti virolaisten taistelutahtoa ja virolaiset saivat sodassa ensimmäiset voittonsa. I Suomalainen Vapaajoukko valtasi jopa uhkarohkein ottein Narvan takaisin Virolle bolševikkien paetessa pakokauhun vallassa, ja Pohjan-Pojat taistelivat puolestaan eteläisessä Virossa ja jopa Latvian puolella ajaessaan Latvian sosialistisen neuvostotasavallan joukkoja takaa.

Suomalaisten osa vapaussodassa ei ollut sotilaallisesti suuri, ja osa suomalaisista käyttäytyi vapaa-aikanaan sopimattomasti. Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että vapaaehtoisten saapuminen ja heidän tuomansa rohkaisu olivat virolaisille ratkaisevaksi avuksi, mikä auttoi Viroa vapaussodassa. Näin vasta itsenäistynyt Viro säilytti itsenäisyytensä.

Itsenäisen Viron sisäpoliittinen tilanne oli sekava kommunistien vallankaappausyritykseen saakka, joka tapahtui vuonna 1924. Saman vuosikymmenen lopulla myös Viroa koetteli talouskriisi. Presidentinvaalien alla 12. maaliskuuta 1934 Konstantin Päts kaappasi vallan. Saksan ja Neuvostoliiton välisessä Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Saksa antoi Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Viron hallitusta painostettiin ottamaan maahan Neuvostoliiton sotilaita. Kommunistit ottivat vallan vuonna 1940 ja Viro liitettiin 6. elokuuta 1940 Viron sosialistisena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon. Seuraavana kesäkuuna neuvostomiehittäjät lähettivät yli 10 000 virolaista Siperiaan.

Neuvostomiehitys kesti vuoden verran ja saksalaiset palasivat. Osa virolaisista palveli saksalaisten joukoissa ja osa pakeni maasta, mutta liki 3 400 virolaista liittyi jatkosodassa Suomen armeijaan. Heitä kutsutaan Suomen-pojiksi (soomepoisid). Virolaiset ovat merenkulkijakansaa, ja Suomen laivaston vahvuudesta 10 prosenttia olikin virolaisia. Valtaosa Suomen-pojista oli koulutettuja, sillä noin 45 prosentilla oli akateeminen loppututkinto ja monet olivat ylioppilaita. Virolaiset olivat kaikkiaan hyvin maanpuolustustahtoisia. Monet virolaiset olisivat jo syksyllä 1939 halunneet taistella Suomen tavoin Neuvostoliiton miehitystä vastaan tai liittyä talvisotaan, mutta Viron valtionjohto kuitenkin teki Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen, mikä lopulta oli johti Viron miehitykseen kesällä 1940.

Virolaisten motto oli “Soome vabaduse ja Eesti au eest” eli ‘Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta’. Toisaalta he halusivat myös saada sotilaskoulutusta, josta olisi hyötyä Viron vapauttamiseksi. Virolaiset halusivat toimia vastavuoroisesti, sillä olivathan suomalaiset auttaneet virolaisia Viron vapaussodassa. Suomen-pojat mielsivät myös olevansa Suomen jääkäriliikkeen perillisiä. Suomen-poikien rykmentti oli Jalkaväkirykmentti 200 (JR 200), joka osallistui Karjalankannaksen suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin etulinjasta. Virolaiset tekivät myös Suomen sotahistorian ensimmäisen laskuvarjomaahantulon.

Jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset palasivat Viroon taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan elokuussa 1944, kun saksalaiset aloittivat vetäytymisensä Virosta. Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin heti vastahyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vaikka saksalaiset olivatkin vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli murskaava ylivoima, Suomen-pojat pysäyttivät neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi. Tuona aikana noin 80 000 virolaista saatiin evakuoitua Tallinnasta turvaan muun muass Ruotsiin, pakoon Neuvostoliiton teloituksia, kyydityksiä ja keskitysleirejä.

Lopulta virolaisten vastarinta kuitenkin murtui ja liki tuhat Suomen-poikaa lähetettiin leireille Siperiaan. Tavanomaisimmin Suomen-pojille tuomittiin pakkotyötä 15+5+5 vuotta, mutta joillekin jopa 25+5 vuotta. Leireillä tapettiin julmasti vastasyntyneitä ja pikkulapsia aikuisten kuollessa nälkään ja uupumukseen. Ruuaksi virolaiset joutuivat jopa keräämään männynneulasia.

Osa Suomen-pojista jatkoi taisteluaan neuvostomiehittäjiä vastaan metsiin kätkeytyneinä sisseinä, joita kutsutaan metsäveljiksi. He rakensivat mitä taidokkaimpia ja ovelimpia asumuksia, joissa he piilottelivat.

Vuonna 1949 yli 21 000 virolaista kyyditettiin Siperiaan niin sanotuissa maaliskuun kyydityksissä. Lähes kolme neljäsosaa karkotetuista oli naisia ja lapsia.

Neuvostoaikana Viroon muutti paljon asukkaita muualta Neuvostoliitosta ja virolaisten suhteellinen osuus maan väestöstä laski huomattavasti.

Lokakuussa 1980 julkaistiin niin sanottu Neljänkymmenen kirje (vir. Neljakümne kiri) eli Julkinen kirje Viron SNT:stä (vir. Avalik kiri Eesti NSV-st), jossa 40 virolaisen sivistyneistön edustajaa allekirjoitti julkilausuman, jonka mukaan viron kieltä tulee puolustaa. He vastustivat venäläistämistä sekä vallanpitäjien omavaltaista menettelyä syksyn nuorisolevottomuuksien taltutamisessa. Kirjettä ei käsitelty Neuvostoliitossa julkisesti lainkaan, mutta se levisi Virossa laajalti kädestä käteen, ja sitä levitettiin myös ulkomailla.

Lopulta Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1991. Tätä edelsivät suuret mielenosoitukset, jotka alkoivat niin sanotusta fosforiittisodasta vuonna 1987, jossa virolaiset protestoivat itäiseen Viroon suunniteltuja suuria fosforiittikaivoksia. Protestit laajenivat myöhemmin laulavaksi vallankumoukseksi, jossa virolaiset kerääntyivät huomattavan suuriksi väkijoukoiksi laulamaan ikiaikaisia kansanlauluja ja kansallismielisiä sävelmiä.

Osana laulavaa vallankumousta muodostettiin myös koko Baltian läpäissyt Baltian ketju (vir. Balti kett), jossa noin kaksi miljoonaa toisiaan kädestä kiinni pitävää ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen 50-vuotispäivänä. Myös vuoden 1987 Hirveparkin kansalliskokous oli tärkeä askel virolaisille kohti paluuta vapauteen.

Laulavan vallankumouksen aikaan Viron tasavallan lippu, sinimustvalge ilmestyi osaksi mielenosoituksia. Yksi koko kansakunnan muistiin tallentuneita tapahtumia on, kun suuren laulujuhlan aikaan tuntemattomaksi jäänyt henkilö ajoi väkijoukon ohitse moottoripyörällä, johon oli kiinnitetty Viron lippu. Tämä oli uskalias teko, sillä neuvostomiehityksen aikaan väärät väriyhdistelmät vaatteissakin saattoivat johtaa hankaluuksiin. Lopulta Viron tasavallan alkuperäinen lippu rohjettiin kaivaa esiin erään maatilan tulisijan alta, jonne se oli piilotettu 1940-luvulla. Paikan tunsi vain muutama uskottu mies, joista osa oli jo ehtinyt kuolla neuvostomiehityksen aikana.

Matkaillessa Virossa veljeskansamme lippu näkyykin kaikkialla. Muita virolaisten tunnuksia ovat kansalliseläin susi, jolle on erittäin paljon lempinimiä, kansallislintu haarapääsky, kansalliskukka ruiskaunokki, kansallispuu tammi ja kansallishymni Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, jossa on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laulussa ja liiviläisten kansallishymnissä. Myös Porilaisten marssi on Virossa tunnettu, onhan se maan puolustusvoimien komentajan kunniamarssi.

Vuoden 1991 elokuussa neuvostojoukot pyrkivät hillitsemään vallankumousta ja ne yrittävät saada tiedotusvälineet takaisin haltuunsa. Erääksi Viron itsenäisyyden palauttamisen tärkeimmistä vertauskuvista nousi Tallinnan televisiotorni, jonka miehittäjät yrittivät saada haltuunsa. Tornia saapui puolustamaan ihmisiä kaikkialta Virosta. He muodostivat ihmisrenkaan tornin ympärille ymmällään olleiden neuvostosotilaiden miettiessä seuraavaa siirtoaan. Lopulta joukot vetäytyivät tornilta ja virolaiset julistivat Viron itsenäisyyden palautetuksi samana päivänä, 20. elokuuta. Viron itsenäisyyden alla Suomi tuki Viroa salassa enemmän kuin mikään muu valtio. Monet tavalliset kansalaiset olivat aloitteellisia asiassa. Itsenäisyyden palautumisen jälkeen Suomi tuki Viroa monin tavoin erilaisissa hankkeissa.

Nykyään Viro tunnetaan korkean teknologian maana, jonka kansa ei häpeä suomalais-ugrilaisuuttaan, vaan juhlii sitä kansallispuvuissa laulaen ja tanssien aina mahdollisuuden tullen. Kansanperinne ja tuki sukukansoille ovat osa arkipäivän puhetta. Viro onkin yhtä aikaa moderni sivistysvaltio, jonka asukkaat tuntevat historiansa ja arvostavat kieltään. Maailmalla tunnetuimpia virolaisia lienee säveltäjäsuuruus Arvo Pärt. Suomessa taas muistetaan presidentti Lennart Meri, laulaja Georg Ots, ralliautoilija Ott Tänak ja kansallisrunoilija Lydia Koidula, jonka runo Suomen silta kuvaa kansojemme suhteita (ote runon lopusta):

”Sä heimon helmi kaunoinen
onnea koitoksiisi,
nyt veljeskansa vähäinen
on kilpakumppanisi.
Siis laula, sydän, helise,
vaskea vasten taomme,
liitäköön sanat siivin.

On mieli meillä yhteinen,
ainoa aatoksemme!
Todeksi teemme toiveemme
ja Suomenlahden laineita
pohjoisen tuulen soidessa
laulaen tervehdimme!
Onnea, Suomen Silta!”

Ulkovirolaiset

Ruotsinvirolaisia on noin 25 000 – 30 000. Kanadan Ontariossa elää samoilla alueilla suomalaisten kanssa 25 000 – 50 000 virolaista. Yhdysvalloissa heitä on liki 30 000. Suomessa virolaisia asuu 50 000 – 60 000. Moni heistä on varsin tunnettu, kuten itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal, jääkiekkoilija Siim Liivik, sosiaalisen median vaikuttaja ja fitness-malli Erna Husko, urheiluselostaja Erkki Mustakari, kirjailija-kansanedustaja Jutta Zilliacus ja kirjailija Sofi Oksanen.

Eteläviron kieli ja sen puhujat: võrolaiset, setukaiset, mulgit ja tarttolaiset

Eteläviron kieltä nimitys on eteläviroksi lõunaeesti kiil. Suomeksi siitä käytetään myös nimityksiä eteläviron murreryhmä, võron kieli tai võro-seton kieli.

Katso myös: järjestämme vuosittain võron kielen luennon võron kielen viikon kunniaksi.

Eteläviron kieli on yksi suomen lähisukukielistä. Perinteisesti eteläviro on laskettu yhdeksi viron kielen päämurteista, mutta kielitieteellisten tosiseikkojen perusteella on syytä pitää sitä omana kielenään. Eteläviron ja (pohjois)viron välillä on syviä eroja, ja nykyään uskotaankin eteläviron eronneen muiden itämerensuomalaisten kielten yhteydestä jo kauan aikaa sitten.

Eteläviron puhujia on noin 89 000, jos mukaan ei lasketa seton kielen puhujia. Etelävirolaiset eivät ole yhtenäinen kansa, sillä suurin osa võron murteen puhujista pitää itseään virolaisina, kun taas seton murteen puhujat, setukaiset, pitävät itseään omana virolaisten heimona tai omana kansanaan. Setukaiset ovatkin eläneet muita virolaisia kauemmin Venäjän läheisyydessä ja ovat perinteisesti ortodokseja. Nykyisin Setumaa on jakautunut Viron ja Venäjän kesken, sillä Neuvostoliiton miehitettyä Viron maiden välistä rajaa siirrettiin niin, että Viron itsenäistyessä osa setukaisista jäi Venäjän puolen rajaa. Tästä huolimatta Setumaalla on säilynyt paljon vanhaa kansanperinnettä.

Võrolaisia on puolestaan noin 75 000, ja võroa puhuu noin 70 000 ihmistä. Setukaisia on noin 10 000–20 000, ja setoa puhuu noin 5 000 henkeä. Setukaisista noin 200 asuu Venäjän puolen rajaa. Nykyisin setukaiskulttuuria pitää yllä muun muassa setukaisyhtye Zetod. Setukaiset järjestävät vuosittain suuret pidot Setumaalla ja perustavat elokuun ensimmäisenä viikonloppuna itselleen kuningaskunnan. Tapahtuma on todella hauska ja mielenkiintoinen koko perheen tapahtuma, jossa osallistujien kansallispukuprosentti on varsin korkea! Sukukansojen ystävät teki vuonna 2023 retken kuningaskuntapäiville virolaisten yhteistyöseurojensa CultUralin ja Hõimulõimedin kanssa.

Puolestaan Mulgin murretta puhuu noin 9 700 henkeä ja perinteistä Tarton murretta noin 4 100. Muita pieniä etelävirolaisten ryhmiä ovat Kraasnan virolaiset, leivut ja lutsit. Kraasnan virolaiset asuvat lähellä Viron rajaa Venäjällä Krasnogorodskojen ja Opotškan välisellä alueella. Vielä vuonna 1902 Kraasnassa eli liki 2 000 virolaista, ja heistä sata puhui setolle läheistä eteläviron murretta. Leivut ja lutsit ovat latvianvirolaisia. Viimeinen leivun murretta puhunut leivu kuoli vuonna 1988, kun vielä 1780-luvulla leivuja oli tuhansia. Leivut asuttavat perinteisesti Gulbenen ja Alūksnen kuntia. Lutsit ovat taas Ljutsynin maakunnan asukkaita. Vuonna 1893 lutseja oli 4 400, joista 800 puhui Lutsin murretta. Viimeinen Lutsin murteen puhuja kuoli vuonna 2006. Osa alueen asukkaista identifioituu edelleen lutseiksi. Uldis Ivars Jānis Balodis julkaisi lutsin kielellä aapisen vuonna 2020.

Kielen historiaa

Eteläviron kieli siis jakautuu võron, seton, mulgin ja tarton murteisiin. Näistä mulgin ja tarton murteet ovat niin sanottuja siirtymämurteistoja, joissa on piirteitä myös pohjoisvirolaisista murteista. Pohjois- ja eteläviron välinen ero on varsin syvä, vaikka vuosisatojen mittainen rinnakkaiselo on aiheuttanut myös erojen tasoittumista. Eteläviro on monelta osin hyvin arkaainen eli vanhakantainen itämerensuomalainen kieli. Se on säilyttänyt monia kantasuomen puhuma-ajan (noin 900 eaa. – noin 800 jaa.) piirteitä, jotka muista itämerensuomalaisista kielistä nykyään puuttuvat.

Eteläviro erkaantui myöhäiskantasuomesta selvästi ennen pohjoisviroa. Lisäksi eteläisen ja pohjoisen Viron välillä on vallinnut tärkeä kulttuuriraja, joka on jossain määrin samanlainen kuin Suomessa oleva läntisen ja itäisen kulttuurin raja. Tätä kulttuurirajaa vahvisti entisestään myös vanha Liivinmaan raja. Se muodostui viimeistään 1200-luvulla, jolloin saksalaiset valloittivat Baltian, jakoivat sen osiin ja alkoivat kastaa Baltian väestöä kristilliseen uskoon enemmän tai vähemmän väkisin. 1500-luvulla rajan pohjoispuolella sijainnut Vironmaa eli nykyinen Pohjois-Viron alue päätyi ruotsalaisten vallan alle. Vironmaan eteläpuolinen Liivinmaa päätyi ruotsalaisten haltuun 1600-luvulla, ja vuonna 1632 Kustaa II Aadolf perusti Tarttoon yliopiston.

Tuo vuosisatoja kestänyt jako kasvatti siis eroja eteläisen ja pohjoisen Viron kulttuurialueiden välillä. Kuten todettua, erot näkyivät ja näkyvät vieläkin myös alueiden kielimuodoissa. 1600-luvulla eteläviron kielellä oli jopa selvä etumatka pohjoisviron kieleen nähden. Vuonna 1632 eteläviroksi julkaistiin esimerkiksi katekismus ja evankeliumit. Pohjoisviroksi ne julkaistiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Ensimmäinen eteläviron kielioppi julkaistiin vuonna 1648. Lisäksi Uusi testamentti Wastne Testament julkaistiin niin sanotulla Tarton kielellä jo vuonna 1686.

Vielä 1600-luvunkin jälkeen eteläviron ja pohjoisviron kielet olivat kaikenlaisen kirjallisuuden suhteen tasaväkisessä tilanteessa. Vasta 1700-luvun puolivälissä kielten kilvoittelu alkoi kääntyä pohjoisviron eduksi. 1800-luvulla etelävirolaisen kirjallisuuden osuus kaikesta Viron kirjallisuudesta romahti: aluksi se kattoi 40 prosenttia kaikesta kirjallisuudesta, mutta 1800-luvun lopulla sen osuus oli vain 5 prosenttia.

Eteläviron kirjakielen käyttö hiipui täysin 1800-luvulla, kun pohjoisviron asema kirjakielenä vahvistui entisestään. Viron itsenäisyyden alkuaikoina sekä neuvostomiehityksen aikana eteläviroa ei opetettu kouluissa. Vasta 1980-luvulta alkaen sen asema on alkanut kohentua. Kun neuvostomiehitys loppui, Viron valtio alkoi tukea eteläviron elvyttämistä, ja kielellä onkin varsin runsaasti puhujia Viron eteläosissa.

Võron kielellä julkaistaan kirjallisuutta ja sitä käytetään mediassa. Kieltä opetetaan kouluissa kaakkoisessa Virossa ja Tarton yliopistossakin. Valtiollinen Võron instituutti vastaa kielen asemasta, sen kehittämisestä ja tutkii võron kieltä. Seton kieltä ja Mulgin murretta ei ole kehitetty samoissa määrin. Eteläviron neljännelle muodolle, eli Tarton murteelle ei ole ainakaan toistaiseksi syntynyt yhteiskunnallista liikettä.

Liiviläiset

Liiviläiset (liiviksi līvlizt) ovat nykyisen Latvian alueella historiallisesti asunut ja vaikuttanut kansa, joka on asuttanut eritoten Latvian rannikkoa, viimeisimpänä Kuurinmaan pohjoisrannikkoa, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Liiviläiset ovat ennen muodostaneet merkittävän osan Baltian väestöstä, mutta nykyisin liiviläisiksi tunnustautuvia on noin 250. Liiviläiset ovat yksi Euroopan alkuperäiskansoista. Tunnettu liiviläinen tutkija Valt Ernštreit on arvioinut, että jopa joka toisella latvialaisella voi olla liiviläisjuuria.

Liivin kieli on itämerensuomalaisista kielistä uhanalaisin, mutta siihen nähden sen asema on hyvä. Kieli on julistettu kuolleeksi pariin kolmeen kertaan, viimeisimmin vuonna 2013, kun viimeinen sitä äidinkielenään puhunut, Grizelda Kristiņa, kuoli Kanadassa 103-vuotiaana vuonna 2013. 2020-luvun alussa kuitenkin uutisoitiin, että kieliaktivistit Renāte ja Jānis Medņu kasvattavat lapsestaan täysin liivinkielistä. Liivin kieltä myös tutkitaan laajalti ja Latvian yliopistossa on oma Liiviläisten instituutti. Kieleen suhtaudutaan Latvian yhteiskunnassa nykyisin myönteisesti.

Liiviläisten kansallinen herääminen tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Latvia itsenäistyi. Heräämiseen vaikuttivat voimakkaasti suomalaiset ja virolaiset heimoaatteen kannattajat. Tuolloin otettiin käyttöön liiviläisten lippu ja kansallislaulu, jossa on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laulussa ja Viron kansallishymnissä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Samaan aikaan alkoi myös liivin kielen opetus. Kōrli Stalten ja muut liiviläiset ryhtyivät julkaisemaan runoja ja muuta kirjallisuutta liivin kielellä. Runous olikin ominaista liiviläisille, jotka olivat kalastajakansaa. Kalastus vaati riuskoja otteita, kestävyyttä, voimaa ja se vei ison ajan vuorokaudesta. Romaaneja ei ollut siis aikaa kirjoitella, mutta lyhyen runon kykeni sommittelemaan arjen askareiden lomassa.

Suomessa tunnetuin liiviläinen lienee Edgar Vaalgamaa. Hänet lähetettiin vuonna 1934 Suomeen opiskelemaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt palata Liivinrannalle ennen toista maailmansotaa ja jäi Suomeen. Liivinkielisen Līvli-lehden julkaisu aloitettiin vuonna 1931. Sitä rahoitettiin Suomesta ja jaettiin ilmaiseksi Liivinrannan kyliin. Lehti joutui kuitenkin pian Latvian viranomaisten sensuurin käsiin. Virolainen folkloristi Oskar Loorits arvosteli Latvian viranomaisten toimia, mikä johti hänen karkottamiseensa Latviasta ja jopa Viron ja Latvian suhteiden heikkenemiseen. Myös liiviläisten kuninkaaksi julistautuneen Uldriķis Kāpbergsin tapaus herätti suurta huomiota. Hänet pidätettiin vuonna 1939 ja hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen vankilassa.

Liiviläisten liitto (liiviksi Līvõd Īt) on liiviläisiä edustava järjestö, jonka perustettiin vuonna 1922 Latviassa. Liitto toimi paljolti Virosta ja Suomesta saaduilla tuilla. Neuvostoliitto lopetti järjestön miehittäessään Baltian maat toisessa maailmansodassa. Yksi keskeinen Liiviläisten liiton hanke oli seuratalon rakentaminen. Liiton toiminta keskittyi 1930-luvulla lähes täysin talon perustamiseen. Sille saatiin lahjaksi tontti Mazirbestä eli liiviksi Irēstä 1930-luvun puolivälissä. Taloudellisten pulmien takia talon rakentaminen viivästyi vuosilla. Sitä alettiin lopulta rakentaa vuonna 1938. Työhön saatiin taloudellista tukea Virosta, Suomesta, Unkarista ja Latvian hallitukselta. Rakennuksen suunnittelivat suomalainen Erkki Huttunen ja latvialainen Visvaldis Paegle. Taloa ei kuitenkaan ehditty ottaa käyttöön, koska Neuvostoliitto miehitti Latvian. Miehittäjä lakkautti seuran ja liiton omaisuus takavarikoitiin. Kun Saksa miehitti Latvian, liiviläiset saivat jälleen käyttää taloaan hetken aikaa, kunnes neuvostovalta palasi.

Toinen maailmansota oli tuhoisaa liiviläisille, kuten seurantalon kohtalo osoittaa. Sota kirjaimellisesti vyöryi heidän asuttamiensa vaaleiden hiekkarantojen yli. Neuvostoliiton miehittämässä Latviassa liiviläisten asukasluku laski jyrkästi. Liivinranta tyhjennettiin liiviläisistä, sillä neuvostodiktatuurin tuli valvoa ulkorajojaan huolellisesti.

Liiviläisten kulttuuriliikehdintä jatkui neuvostomiehityksen aikana jo vuonna 1977. Liitto perustettiin uudelleen vuonna 1988, ja samana vuonna
Suomalaisuuden liitto lahjoitti liiviläisille liiviläisten lipun, joka oli tietenkin ollut kielletty neuvostomiehityksen ajan. Ensimmäisiä merkittäviä hankkeita liiton uuden perustamisen jälkeen oli Irēssä elokuun alussa vuonna 1989 järjestetty seuratalon rakentamisen 50-vuotisjuhla. Elokuussa 1998 pidettyyn juhlaan osallistui Suomen presidentti Martti Ahtisaari ja Latvian presidentti Guntis Ulmanis. Ja viimein 1. tammikuuta vuonna 2000 liiviläisten liitto sai takaisin seuratalonsa!

Liivinkielistä runoutta on julkaistu myös suomeksi. Tämän kaksikielisen antologian nimi on Kerran olin taivaan suolajärvi, jonka runoilijat ovat Valt Ernštreit, Baiba Damberg ja Ķempi Kārl. Kokoelman on toimittanut ja runot suomentanut raakakäännöksen pohjalta Olli Heikkonen.