Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki on valittu nyt 11. kerran, ja itse pääkaupunkiohjelma on toiminut virallisesti alkuvuodesta 2013 lähtien. Näiden vuosien varrella pääkaupungeissa on toiminut ja niiden juhlavuosien järjestelyiden takana on ollut monenlaisia henkilöitä. Nate Kilponen on amerikansuomalaisuuden soihtua kantava markkinoinnin, viestinnän ja kulttuurin monitoimimies – yksi niistä hyvin monista kasvoista, jotka vaalivat suomalaista ja siten suomalais-ugrilaista kulttuuria Pohjois-Amerikassa.
Nate Kilponen on kotoisin Pittsburghista, joka sijaitsee Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvaltain koillisosissa. Osavaltiosta on eurooppalaisittain pitkähkö matka Michiganiin ja Hancockiin: osavaltioiden välissä on Ohion osavaltio taikka katsantokannan mukaan Eeriejärvi ja Kanadan Ontarion niemimaa ja Huronjärvi. Lisäksi on otettava huomioon, että Hancock sijaitsee metsäisellä Ylä-Michiganin niemimaalla, kun valtaosa osavaltiosta on Ala-Michiganin niemimaalla Michiganjärven ja Huronjärven ympäröiminä. Kilposen sukujuuret ovat kuitenkin Hancockissa ja sitä kautta Suomessa, Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevassa Temmeksessä. Välimatkasta huolimatta hän tuntee Hancockiin suurta yhteyttä, kuten myös Suomeen, missä hän on myös asunut.
”Olen neljännen polven amerikansuomalainen, ja suomalaisjuureni tulevat äitini puolen perheestä. Äitini vanhemmat ovat syntyisin ja kotoisin Hancockista ja puhuivat suomea kotona ennen kuin he tulivat kouluikään. Siihen aikaan monissa amerikansuomalaisissa perheissä kävi niin, että koulutien alettua suomen kieli ei enää säilynyt lasten arjessa. Silloin monilla oli kova halua sulautua niin sanotusti amerikkalaisiksi, eikä suomen kieltä opetettu nuorille. Kuitenkin on sanottava, että suomalaisuus jäi alueelle, vaikka kieli sammui.”
“Nykyään monet ihmiset Michiganissa tuntevat, tunnistavat ja pitävät yllä suomalaista kulttuuria ja antavat sille arvoa. Vietämme esimerkiksi Heikinpäivää ja juhannusta sekä tunnemme sisun käsitteen.”
Sinulla on taustaa Pittsburgh Finns -yhdistyksessä ja olet toisaalta työskennellyt Hancockissakin, Finnish American Heritage Centerissä eli amerikansuomalaisten perinnekeskuksessa. Millaisia organisaatioita ne ovat, ja innostuitko suomalaisista juuristasi Pittsburghissa vai Hancockissa? Vai onko perheessäsi aina oltu ylpeitä suomalaisuudesta?
”Innostuin suomalaisista juuristani jo nuorena Hancockissa, kun kävimme usein isovanhempien luona. Myös FinnFest-tapahtumalla vuonna 2013 oli iso vaikutus”, kertoo Kilponen tuhansia ihmisiä yhteen vuosittain kokoavasta tärkeästä amerikansuomalaisten tapahtumasta, joka oli alueella, johon Hancock myös kuuluu. ”Kun osallistuin FinnFestiin Michiganissa ja järjestämispaikkana oli Copper Country, kaikki amerikansuomalaisuuteen liittyvä alkoi näyttäytyä paljon selkeämmältä silmissäni.”
”Pittsburgh Finns on puolestaan meidän paikallinen järjestömme amerikansuomalaisille, itse omana elinaikanaan Yhdysvaltoihin muuttaneille suomalaisille ja amerikansuomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Ryhmämme on pieni verrattuna muihin Yhdysvaltain suomalaisjärjestöihin: jäsenmäärämme on noin sata”, vertaa Kilponen. Hän kuitenkin jatkaa iloiten, että pieni jäsenmäärä ei ole este osallistavalle toiminnalle, sillä he järjestävät läpi vuoden kulttuuritapahtumia, kuten vappu, juhannus ja pikkujoulut.
”Pittsburgh Finns on siis yksi lukuisista jäsenjärjestöistä Finlandia Foundation Nationalissa, joka puolestaan on suurin ja merkittävin amerikansuomalaisten järjestö. Hiljattain se esimerkiksi hankki itselleen Hancockin Finnish American Heritage Centerin, jossa tosiaan itsekin työskentelin kesän 2025 hankeapulaisena ja oppaana”, kertaa Kilponen vaiheitaan vuonna 1990 perustetussa perinnekeskuksessa, jonka Finlandia Foundation osti vuonna 2024, kun keskuksen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Se nimittäin oli alkuaan osa vuonna 1896 perustettua Finlandia Universityä, jonka toiminta loppui vuonna 2023.
Mitä muita tärkeitä organisaatioita suomalaisilla on Yhdysvalloissa ja Kanadassa?
”Monia organisaatioita kyllä on sosiaalisessa mediassa, mutta ne ovat yleensä hyvin pieniä tai paikallisia. En ole itse osallistunut juuri muiden organisaatioiden toimintaan, mutta mielestäni tilanne on sellainen, että enemmän yhteistyötä tarvitaan.”
Koska olet työskennellyt perinnekeskuksessa vuonna 2024 ja olet muutenkin ahkera amerikansuomalaisuuden parissa, tulee tietenkin heti mieleen, että olitko itse tekemässä kulttuuripääkaupungin hakemusta? Mikä yhdistys tai taho oli hakemuksen pääasiallinen tekijä?
”Itse asiassa Suomen kunniakonsuli Jim Kurtti teki hakemuksen Hancockissa. Minä puolestani olin täysin tietämätön suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin arvonimestä, mutta onnekseni olin paikalla perinnekeskuksessa juhannuksena 2025, kun Jim kertoi, että saamme arvonimen vuodelle 2026”, Kilponen yllättää vastauksellaan. Hän jatkaa pohdiskellen arvonimen hakemisen eri vaiheita ja osuukin aivan oikeaan: ”Arvelen, että virolaisen Uralic keskuksen johtaja Oliver Loode tiesi, että Copper Countrylla ja suomalaisuudella on yhteyksiä. Ehkä Loode suositteli Jimille, että hän tutustuisi arvonimeen ja hakisi sitä Hancockin kaupungille.” Näin tosiaan tapahtui sen jälkeen, kun tämän jutun toimittaja oli antanut Hancockista vinkin Loodelle, joka puolestaan osoitti ihailtavaa omistautuneisuutta matkaamalla itse Hancockiin kertomaan suomalais-ugrilaisesta kulttuuripääkaupungista.
Olemme nyt edenneet askel kerrallaan suomalaisuudesta kohti suomalais-ugrilaisuutta. Milloin innostuit muista suomalais-ugrilaisista kansoista ja niiden yhteistyöstä? Ehkä painiskelit samojen kysymysten äärellä kuin moni muukin sukukansoista hiljattain innostunut?
”Vaikka olin aikaisemmin tiennyt jonkin verran saamelaisista, karjalaisista ja inkeriläisistä, oli varsinainen ensisykäys se, kun näin Sukukansojen ystävät ry:n julisteen Jyväskylän yliopiston tiloissa jossain vaiheessa vuotta 2023. Julisteen kartasta sain tietää, että onkin olemassa monia suomalais-ugrilaisia kansoja ja kieliä ja että ne ovat olemassa yhä nykypäivänäkin. Aloin seurata Sukukansojen ystävät ry:n Instagramin-tiliä ja luin yhdistyksen verkkosivuja. Instagramin-tililtä sain selkeää ja kiinnostavaa tietoa esimerkiksi suomalais-ugrilaisten kansojen lipuista ja juhlapäivistä. Etsin ja opin lisäksi Wikipediasta. Silloin en tajunnut, enkä ollut varma, että amerikansuomalaiset kuuluvat myös näihin kansoihin, koska ne eivät näy julisteen kartassa tai muissakaan suomalais-ugrilaisia esittävissä kartoissa. Pian tapasimmekin yliopistolla, ja ymmärsin selkeämmin, että amerikansuomalaiset kuuluvat myös suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Ehkä meidän pitää tutkia asiaa lisää ja laatia karttoja, joissa näkyy myös Pohjois-Amerikan suomalais-ugrilaisia vähemmistöjä”, ehdottaa Kilponen, jonka suosituksesta tämän jutun oheen on lisätty muutamia Pohjois-Amerikan väestöjä koskevia karttoja.
Äsken sivusimmekin jo Finlandia Foundationia. Suomalais-ugrilaisissa yhteyksissä on aina tärkeää luoda katse myös tulevaan kulttuurin säilymistä silmällä pitäen, joten on tähdellistä nostaa esiin myös Young Leaders Board eli YLB, jonka jäsen Kilponen on. Kuinka kuvailisit Young Leaders Boardin roolia amerikansuomalaisten keskuudessa? Yhdistääkö Finlandia Foundation ja YLB myös kanadansuomalaisia?
”Young Leaders Board on osa Finlandia Foundationia, ja se on perustettu vuonna 2021. Sen ajatuksena on, että nuoret ammattilaiset voivat verkostoitua ja osallistua Finlandia Foundationin tehtäviin, esimerkiksi hallituksen kokouksiin, vuosittaisiin ja paikallisiin amerikansuomalaisten tapahtumiin. Tällä hetkellä esimerkiksi kehitämme sääntöjämme. Finlandia Foundation ei yhdistä kanadansuomalaisia, vaan se on vain Yhdysvalloissa eläviä suomalaistaustaisia varten. En ole tavannut kanadansuomalaisia, mutta uskon että yhteistyö olisi mahdollista. Ajattelenkin, että meidän täytyy vahvistaa yhteistyötä rajan yli”, paaluttaa Kilponen. Hän nostaa mielenkiintoisesti esiin erään kanadansuomalaisten tärkeän kaupungin: ”Ontarion provinssissa Thunder Bayn kaupungissa on merkittävä kanadansuomalainen väestö, ja heidät pitäisi kutsua yhteistyöhön amerikansuomalaisten kanssa.”
Tiesitkö, että?
Hancockista katsottuna Yläjärven kaukaisella vastarannalla sijaitsevassa Thunder Bayssä oli vuonna 2021 asukkaita 108 843, ja vuonna 2016 sen asukkaista 13 565 oli kanadansuomalaisia. Se on suurin osuus Kanadan kaupungeista, yli 14 prosenttia. On hyvin jännittävää, että sen vastarannalla noin 145 kilometrin päässä eli Hancockissa oli vuonna 2020 asukkaita 4 501 ja väestöstä 32−40 prosenttia amerikansuomalaisia. Hancockin naapurikylässä Stantonissa amerikansuomalaisia on suhteessa eniten: vuonna 2020 sen 1 590 asukkaasta peräti 47 prosenttia oli suomalaisia. Mutta kulttuuri ei ole vain lukuja ja väestötietoja, joten keskustelumme kääntyy siihen, miten amerikansuomalaisuus oikein näkyy Hancockissa.
Entä muut sukukansamme, kuten saamelaiset, kveenit, metsäsuomalaiset tai fintiaanit eli amerikansuomalaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläiset? Näiden kaikkien kansojen edustajia pohjoisessa Michiganissa kuitenkin on, mutta kokonaisuuden hahmottaminen Euroopasta käsin voi olla vaikeaa.
“Michiganin Hancock tunnetaan amerikansuomalaisuuden pesäpaikkana, ja kun asiaa katsotaan laajemmin, niin Michiganin Ylä-Niemimaalla sijaitsevaa Keweenaw-niemimaata tai sen pienempää pohjoisosaa voidaan nimittää Kuparisaareksi”, hahmottelee Kilponen. Hän aloittaa suomalaisnimen historiasta: ”Nimitys sai alkunsa siitä, kun amerikansuomalaisia saapui suuressa muuttoaallossa alueen kuparikaivoksiin töihin 1850-luvun puolivälistä alkaen aina 1900-luvun ensi vuosiin saakka. Amerikansuomalaisuus näkyy selkeästi Hancockissa joka päivä. Hancockissa on liputuspäivä joka päivä, ja myös monilla muilla alueilla Kuparisaarella liehuu Suomen lippu. Hancockissa on Suomen lippu esillä Valtakatu-nimisellä kadulla jokaisessa katulampussa. Eli tosiaan, jotkut kadut ja tiet ovat nimitetty Hancockissa sekä englanniksi että suomeksi. Jotkut asuinalueet on myös nimetty suomen kielellä, kuten Toivola, Tapiola, Askel ja muut. Hancockissa on myös Porvoon puisto (eng. Porvoo Park), joka edustaa Hancockin ystävyyskaupunkia Suomessa.”
Onkin ollut ilo seurata, miten muutamia vuosia kestäneen hiljaiselon jälkeen Porvoon ja Hancockin suhteet lähentyivät syksyllä 2025, kun Hancockin edustajat matkasivat Jim Kurtin johdolla Porvooseen tapaamaan kaupunginisiä ja keskustelemaan muun muassa kulttuuripääkaupunkivuodesta, ja miten paikallinen Itäväylä-kaupunkilehti uutisoi aiheesta kaksikin [1, 2] kertaa.
Kilponen esittää kiinnostavan näkemyksen: ”Joillakin amerikansuomalaisilla Hancockissa on, tai he arvelevat olevan, myös saamelaisjuuria. Tosin joskus ihmiset luulevat, että heillä on saamelaisjuuria, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Tällaisia sekaannuksia sattuu, koska heidän etnisesti suomalaiset esivanhempansa ovat asuneet ja muuttaneet Yhdysvaltoihin Lapista, jossa on asunut saamelaisten ohella myös suomalaisia. Toisaalta on ymmärrettävää, että tällaisten asioiden selvittäminen monien sukupolvien takaa on vaikeaa.”
Norjasta lähtöisin olevien kveenien sekä Ruotsin ja Norjan raja-alueiden metsäsuomalaisten osalta Kilponen toteaa: ”Olen tavannut harvoin kveenejä tai metsäsuomalaisia Yhdysvalloissa. Löisinpä kuitenkin vetoa, että he ovat sulautuneet muihin väestöihin jo Delawaren alueella, missä 1630-luvulla perustettu Uuden-Ruotsin siirtokunta sijaitsi. Lisään vielä, että tässä yhteydessä on myös syytä mainita John Morton.” Morton (1725–1777) oli metsäsuomalaisten jälkeläinen, joka oli viimeinen ja ratkaisevan äänen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen antanut edustaja Philadelphiassa vuonna 1776. Hänen isoisoisänsä Martti Marttinen muutti Uuden-Ruotsin siirtokuntaan vuonna 1654 Värmlannin suomalaismetsistä, jonne suku oli muuttanut metsäsuomalaisille tavanomaisesti Savosta. Marttiset olivat päätyneet Ruotsiin nimittäin Rautalammilta 1500-luvulla. Tässä vanhassa emäpitäjässä on edelleen pääraitin varrella muistomerkki amerikansuomalaisille.
”Fintiaanit ovat kiinnostava kansa. He polveutuvat yleensä suomalaismiesten ja ojibwa-heimojen naisten jälkeläisistä. Suomalaismiehet olivat tulleet Kuparisaarelle ja Yläjärven alueelle ja kohtasivat sitten siellä ojibwa-naisia jossain vaiheessa. Tietääkseni suomalaisten ja ojibwa-heimojen suhteet olivat Kuparisaarella hyvät tuolloin eli suunnilleen vuosina 1850–1900. Silloin suomalaiset ja ojibwa-heimot jakoivat keskenään tietoa luonnosta, metsästyksestä, talonrakennuksesta ja saunoista. Ojibwa-kansan hikimajakulttuuri on hyvin lähellä suomalaisen saunakulttuuria”, kertoo Kilponen. Jo 1600-luvulla jotkin Pohjois-Amerikan intiaanit alkoivat kutsua suomalaisia nimityksellä, jonka käännös suomeksi on ‘hikimajaihmiset’ tai ‘valkoiset miehet, jotka ovat samanlaisia kuin me’. Tämä oli suomalaisen saunakulttuurin ansiota, mikä johti hyviin suhteisiin ja siihen, että 1600-luvulla ensimmäisten intiaanisotien aikana suomalaisten asumukset jätettiin rauhaan.
”Olen kuullut, että ojibwa-kansan puhumassa odžibwan kielessä on oma sana, joka tarkoittaa ’suomalainen’. Kesällä 2025 kävin Copper Countryssa Baragan piirikunnassa ojibwa-kansan pow-wow-tapahtumassa ja tapasin siellä erään fintiaaniperheen. Jotkut fintiaanit ovat osallistuneet myös FinnFest-juhliin viime aikoina. Vuonna 2010 Pohjois-Amerikassa eli 320 000 ojibwaa, suurin osa Yläjärven aluella. Fintiaaniväestön kokoa on vaikea määritellä, mutta arvioit sen koosta liikkuvat 200–9 000 välillä”, taustoittaa Kilponen viitaten väkiluvun osalta Yleisradion ja Helsingin Sanomain arvioihin. ”Suurin osa fintiaaneista asuu ojibwa-kansan kanssa näiden heimojen reservaateissa”, Kilponen päättää.
Kun puhe on kulttuurista, on selvää, että juhlapäiviä ei sovi sivuuttaa. Siksi Kilposelle on tärkeää puhua Heikin päivästä. Se on Hancockissa ja muutenkin amerikansuomalaisille tärkeä päivä. Suomessa se liittyy kansanperinteeseen, mutta Yhdysvalloissa se liittyy 1970-luvulla keksittyyn kansanperinteen hahmoon nimeltä Heikki Lunta [sic! Lumi]. Suomessa Heikin nimipäivä on 19. tammikuuta, mutta Yhdysvalloissa ei vietetä nimipäiviä ja Heikin päivän juhlallisuuksien ajankohta vaihtelee. Kulttuuripääkaupungin avajaiset olivat Hancockissa 24. tammikuuta 2026 ja nimenomaan Heikin päivänä. Mitä juhlilta voi tavallisesti odottaa?
”Heikinpäivä on periaatteessa Hancockin omakeksimä talvikarnevaali. Emme tosiaan oikeastaan juhli sitä Heikin nimipäivänä, vaan sitä juhlitaan tammikuun neljäntenä viikonloppuna. En ole itse käynyt Heikin päivän juhlissa aikaisemmin, mutta tänä vuonna osallistuin juhlaan. Juhlilta voi odottaa, että perinnekeskuksessa on musiikkia, tanssit ja tori, jossa on herkullista pullaa eli nisua ja muita leivoksia myynnissä. Lisäksi siellä on perinteisiä käsityöpajoja ja käsitöitä sekä taidetta myynnissä. Ulkona on paraati sekä eukonkantokilpailu, ja paikalla on myös mahdollista saunoa. Lopuksi on karhunpeijaisten tanssi, joka yhdistää yhteisön tanssiin. Tänä vuonna paraatin lopuksi Tsirk-lintu luovutettiin Hancockille, ja suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunkivuosi alkoi virallisesti. Olin todella innoissani, että sain osallistua Heikin päivään Hancockissa”, kuvailee Nate Kilponen.
Katse kiertää vuoden mukana suveen ja juhannukseen. Tuolloin Hancockissa juhlitaan myös näyttävästi, ja se on juhlavuodenkin päätapahtuma. Olet itse asunut ja opiskellut Suomessa, joten osaat varmaan vertailla hyvin: miten juhannuksen juhlinta eroaa Suomessa vietettävästä juhannuksesta?
”Suurin ero on valitettavasti se, että Amerikassa juhannus ei ole virallinen lomapäivä. Eli, jos juhannus sattuu arkipäivälle, ihmiset käyvät töissä”, Kilponen kuvailee. Toisaalta Hancockissa juhannusta vietetään viikonloppuna, samoin kuin nyky-Suomessa: ”Hancock yleensä juhlistaa juhannusta viikonloppuna. Ja vaikka se kuuluu enemmän Ruotsin ja muiden skandinaavien perinteisiin, juhannussalon nostaminen myös kuuluu Hancockin juhannusjuhliin. Näin on varmaan sen takia, että Hancockin asukkaissa on myös muista Pohjoismaista sinne muuttaneiden jälkeläisiä, kuten toki suomenruotsalaisia.”
“Hancockissa on hyvin aktiivinen porukka, joka tekee erilaisia asuja, joissa he esittävät eri Kalevalan hahmoja. On tavallista, että voi nähdä vaikkapa Väinämöisen, Lemminkäisen ja muut tanssimassa juhannussalon ympärillä tai Heikin päivän paraatissa.”
Kuulostaa hieman erikoiselta, mutta toisaalta, kun asiaa pohtii, niin juhannus on joulun ohella itämerensuomalaisten tärkein juhla. Ja vaikka sitä yleisesti juhlitaankin niin sanotusti vain keskikesän juhlana, siinä pakanallisuuden ajan piirteet lienevät vähiten pois pyyhityt tai uudelleen nimetyt. Näin ollen on omalla tavallaan varsin luontevaa tuoda itämerensuomalaiset puolijumalat osaksi juhannusta maassa, jossa kaiken voi brändätä. Muutenkin pukeutumiseen tunnutaan Hancockissa paneuduttavan, sillä monista kaupungin juhlista otetuista valokuvista näkee, että ihmiset pukeutuvat usein kansallispukuihin!
”Mutta juhannuskokko onkin sitten jo hieman huvittava kysymys. Hancockin kaupunki pystytti juhannuskokon Porvoon puistoon ensimmäistä kertaa vuonna 2025, mutta juhlinta jäi lyhyeksi, sillä kokossa olleet parrut luhistuivat, nurmikko korventui ja lopulta tuli piti sammuttaa ennen kuin tilanne olisi aiheuttanut vaaraa yleisölle. Kaupunki on kuitenkin ilmaissut kiinnostuksensa rakentaa lautta, jossa kokkoa voisi polttaa vuonna 2026. Toivottavasti tämä on parempi ratkaisu. Paras kokko Copper Countryn alueella on kuitenkin Tapiolan kylän leirintäalueen rannalla”, kertoo Kilponen Hancockin kanssa samaan Houghtonin piirikuntaan kuuluvasta Tapiolasta, joka on saanut aikoinaan nimensä Kalevalasta.
Keskustelemme lisää merkkipäivistä, samoin asetelmasta, jossa jokin onkin Suomessa esillä, mutta ei amerikansuomalaisilla.
”Kekri on meille kaikkinensa tuntematon juttu. Jollain amerikansuomalaisella saattaa olla joku käsitys siitä, jos hän on tutkinut asiaa tarpeeksi. Voisi kyllä olla mukavaa tuoda kekri osaksi vuotuisjuhliamme. Siksipä meille onkin tärkeää jakaa toisille tietoa ja oppia toisilta, kun jatkamme perinteittemme kehittämistä. Voi olla, että olen kuullut joltain paikalliselta Hancockissa, että kun jokin yhteisö alkaa luoda omaa mytologiaansa ja perinteitään, on se hyvä merkki siitä, että kulttuuri on elossa. Toki, on olemassa saavutettavissa oleva tasapaino aitouden ja luovuuden välillä.”
Nostamme vielä esiin erään merkittävän päivän amerikansuomalaisille Heikki Lunta -hahmon oheen.
”Toinen esimerkki näistä keksityistä perinteistä on Pyhän Urhon päivä eli St. Urho’s day – juhla, jota vietetään Finland-nimisessä kylässä Minnesotan osavaltiossa”, aloittaa Kilponen tarinan tuosta 215 asukkaan kylästä ja jatkaa: ”Pyhä Urho on täysin fiktiivinen pyhimys”, eli tällaista pyhimykseksi nostettua henkilöä ei ole koskaan ollut olemassakaan. ”Tietääkseni Pyhä Urho on amerikansuomalaisten keksimä parodia Pyhästä Patrickista”, Nate jatkaa viitaten Irlannin suojeluspyhimykseen, jonka arvellaan kuolleen vuonna 460 tai 493, kun taas Urhon tarina alkoi 1950-luvulla. Hän selventää, että Pyhä Urho luotiin, jotta myös amerikansuomalaiset voisivat juhlia irlantilaisten Pyhän Patrickin päivää omassa yhteisössään.
Koska Kilponen valaisee Hancockin suomalaisperinteitä kutkuttavasti, ja kun toimittaja vielä on nähnyt kuvia ja videoita Hancockin erilaisista tilaisuuksista Suomen lippuineen, kanneltajineen ja kansallispukuihin sonnustautuvine vieraineen, on käytettävä tilaisuus hyväksi ja pohdittava lisää perinteitä ja niiden vaalimista. Vaikuttaa siltä, että jotkin suomalaiset perinteet elävät Hancockissa jopa vahvemmin kuin Suomessa. Toiset perinteet, kuten Suomessa ansaittua nostetta viime vuosina saanut loppusyksyinen sadonkorjuujuhla eli vuodenkierron päätös kekri, voivat olla Hancockissa vieraita. Toisaalta teille on kehittynyt omiakin perinteitä. Miten siis vertailisit suomalaisia perinteitä teillä ja Suomessa?
”Helkkari. Vaikea kysymys”, aloittaa Kilponen, mutta jatkaa pohdintansa hyvin kiinnostaville vesille: ”Amerikansuomalaisuuden ja Suomen perinteiden vertailu on hyvin vaikeaa. Näen ne kiinnostavina omissa ympäristöissään, ja molemmat ympäristöt myös vaalivat omia perinteitään hyvin. Rehellisesti sanottuna meidän perinteemme voivat vaikuttaa hieman kummilta suomalaisten silmissä. Mukana on näet ripaus leikkisyyttä, karnevaalin – jopa larpin eli live-roolipelaamisen – tuntua, mikä voidaan käsittää väärin. Mutta tämä voidaan nähdä myös luovuutena. On myös tärkeää, että suomalaiset ja muut käsittävät, että kuitenkin lähes läpeensä koko vuoden amerikansuomalaiset nähdään vain niin sanotusti amerikkalaisina.”
Sitten Nate viittaa lukuisiin syvällisiin keskusteluihin, joita olemme käyneet muutoinkin ennen tätä haastattelua: ”Olemme keskustelleet ennenkin, mitä identiteetti merkitsee Amerikassa. Käsitettä ”amerikkalainen” voidaan käyttää lähes kehen tahansa viittaamiseen Yhdysvalloissa, eikä se ole riittävän kuvaava tietyistä etnisistä ryhmistä keskusteltaessa. Kyse on hyvin pitkälti samasta asiasta kuin käsitteen ”venäläinen” kanssa, joka ei riitä kuvaamaan suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka elävät Venäjän rajojen sisäpuolella. Joten amerikansuomalaisten juhlien aikana suomalaista identiteettiä pitää puskea eteenpäin – vaikka se olisikin vähän liioiteltua.”
Tämän perusteella amerikansuomalaisten ilakointi alkaa vaikuttaa sangen ymmärrettävältä, minkä lisäksi on syytä ottaa huomioon, että kulttuureille on ominaista muuntua ja näitä eroja voi nähdä helpohkosti Suomessakin Tornionjokilaaksosta Kymenlaaksoon ja Koillismaalta Raumalle. Olisi siis varsin kumma, jos amerikansuomalaisuus olisi jonkinlainen täysmitallinen kopio nyky-Suomesta tai 1800-luvun Suomesta.
Pian Kilponen on sellaisen oivalluksen äärellä, jota tulisi pohtia Suomessa hyvin laajasti: ”Sisu on myös hyvä esimerkki, vaikka se ei varsinaisesti olekaan perinne, mutta perinteikäs sana ja käsite. Monet amerikansuomalaiset eivät puhu suomea laisinkaan, mutta sisu on yksi parhaiten tunnettuja sanoja keskuudessamme. Sisu luonnehti monien varhaisten maahanmuuttajien elämäntapaa Pohjois-Amerikassa, ja sisukkuuden henki on edelleen erittäin tärkeä meille tänä päivänä. Sen sijaan Suomessa kuulen hyvin harvoin suomalaisten puhuvan sisusta ja ihmettelen, että miksi näin on.”
Sukukansatyössä on ennen muuta kyse eri kansojen välisestä yhteistoiminnasta. Lienee selvää, että Sukukansojen ystävät toivoo, että Hancockin juhlavuosi voisi yhdistää sukukansojamme Pohjois-Amerikassa, kuten Ohion unkarilaisia ja kanadanvirolaisia. Millaisena näet nämä mahdollisuudet ja pidätkö niitä realistisina, ja millaiset valmiudet Pohjois-Amerikassa on suomalais-ugrilaiselle yhteistyölle? Michiganin pohjoisosissa varmasti tiedetään, keitä suomalaiset ovat, mutta mitä ihmiset tietävät kaikista suomalais-ugrilaisista kansoista?
”Näen suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuoden huikeana mahdollisuutena oppia muilta suomalais-ugrilaisilta kansoilta ja tavata heitä. Pääkaupunki on nyt ensi kertaa Pohjois-Amerikassa, ja toivon, että paikan päälle saapuu niin paljon eri sukukansojen edustajia kuin vain saamme järjestetyksi. Kuten minäkin tiesin ennen Sukukansojen ystäviin liittymistä, luulen, että monet amerikansuomalaiset tietävät, että saamelaiset, karjalaiset ja inkeriläiset ovat suomalais-ugrilaisia kansoja. Mutta arvelenpa, että keskimäärin he eivät tiedä enempää”, mietiskelee Kilponen.
”Huomioon ottaen organisaation ja valmistelujen tason, arvelen, että Hancockin työryhmä oppii alati lisää kulttuuripääkaupunkivuoden edetessä. Tämä on mielenkiintoinen mahdollisuus, mutta myös uusi, joten se tuo haasteita. Tietääkseni tämän tason kansainvälinen yhteistyö on uutta Hancockin kaupungille”, toteaa Kilponen pohtivaan mutta luottavaiseen sävyyn.
Lisää asiaa tuumailtuaan Kilponen toteaa: ”Päähaaste on valistaminen ja asian niin sanottu markkinoiminen. Kuten mainitsinkin, kun tutkiskelin itse Sukukansojen ystävien verkkosivuja ja muita tuottamianne aineistoja, viesti sukukansoista tuli paljon selkeämmäksi – suomalais-ugrilaisia kansoja ja kieliä on yhä tänä päivänä olemassa! Sen tajuaminen oli käänteentekevää.”
Olemme puhuneet hyvin paljon sukukansoista, mutta sivunneet kieliä vasta muutamaan otteeseen, joten puhukaamme suomen kielestä, jota vuosien 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa käytti kotikielenään 26 000 ihmistä. Osaat itse suomea todella hyvin, vaikka kieli ei välittynyt suvussasi sinulle, vaan olet opiskellut sen uudelleen kuin tyhjästä. Tämäkin haastattelu on suurimmaksi osaksi annettu suomeksi. Mitä terveisiä sanoisit muille samassa tilanteessa oleville suomalais-ugrilaisille, jotka elävät Pohjois-Amerikassa?
”Rohkeasti vaan oppimaan. Jos suomalaista tai suomalais-ugrilaista verta virtaa suonissasi, sinulla on velvollisuus oppia omaa kieltäsi”, laskettelee Kilponen suomalaisille suoraan tyyliin.
Miten itse opiskelit suomea ja millaisia mahdollisuuksia sille on Hancockissa tai sen lähialueilla? Jo aikaisemmin olet kertonut, että Hancockissa on niin sanottuja suomen kielen kahvitunteja ja lisäksi Yhdysvalloissa on Salolampi-leirikeskus suomen kielen oppijoille.
”Itse löysin yksityisopettajan Pittsburghissa ja aloin opiskella kirjakieltä ja kielioppia. Sen jälkeen kävin Helsingin yliopiston suomen kielen kesäkurssilla vuonna 2017. Toki myös muut käymäni suomen kielikurssit ja itsenäinen opiskelu ovat auttaneet. Hancockissa on opettajia, jotka tarjoavat suomen kielen kursseja kaikille, jotka haluavat oppia. Kurssit on järjestänyt perinnekeskus sen Folk Schoolin eli kansanopiston kautta. Kesällä 2025 pidin suomenkielisiä kahvitunteja ilmaiseksi yhteisölle. Salolampi on suomen kielen kesäleiri Minnesotassa, joka tarjoaa kesäkurssia ja samalla kokemuksia nuorille ja aikuisille. Minun kaverini ovat työskennelleet siellä ohjaajina. Kesällä 2025 kävin siellä vierailijana ja pidin puheen nuorille kokemuksistani Suomessa”, kertoo Kilponen, joka on jo aikaisemmin tehnyt tiettäväksi, että Salolammelle voi kuka tahansa hakea ja päästä suomen kielen opettajaksi, vaikka ei omaisi mitään alan koulutusta tai edes korkeakouluopintoja.
Usein on kuitenkin niin, että kulttuurin ylläpitämiseksi tarvitaan rahaa ja sen tahkoaminen puolestaan vaatii liiketoimintaa. Olet itse Jyväskylän yliopiston alumni ja maisteri. Millaisia kaupallisia mahdollisuuksia näet Hancockin ja kulttuuripääkaupungin suhteen? Pääkaupungin ideana on kuitenkin kestävä kehitys, ja yksi osa kestävän kehityksen ajatusta on liiketoiminta ja talous. Saunahan voisi olla hyvä vientituote Hancockiin ja sieltä edelleen muualle Yhdysvaltoihin!
”Olen opiskellut kansainvälistä liiketoimintaa Jyväskylän yliopistossa ja valmistunut vuonna 2022 maisteriksi. Toki saunakulttuuri ja -teollisuus ovat nousussa Yhdysvalloissa nykypäivänä. Kulttuuripääkaupunkivuoden aikana ja lähitulevaisuudessa toivon, että enemmän suomalaisia ja suomalais-ugrilaisia yrityksiä kiinnostuisi Kuparisaaresta. Se on sopiva kohdemarkkina yrittäjille, pienille ja keskisuurille yrityksille ja isommillekin. Suomalaiset ja Pohjoismaista kotoisin olevat yritykset ovat tehneet yritysmarkkinointia ja kuluttajakauppaa sekä harjoittaneet raskasta teollisuutta alueella vuosikymmeniä, kuten Ponsse”, taustoittaa Kilponen nostaen esimerkiksi Pohjois-Savon Vieremältä lähtöisin olevan metsäkoneita valmistavan pörssiyrityksen. Hän suuntaa kannustavat loppusanansa yrityksille: ”Elin- ja muut kustannukset ovat matalat verrattuna moniin muihin paikkakuntiin Yhdysvalloissa.”
Entä mitä markkinoinnin ammattilainen ajattelee vaikkapa suomalaisjuomista lonkerosta taikka sahdista, jonka resepti on maailman vanhin edelleen käytössä oleva olutresepti? Ainakin Michiganissa on Marquettessa eli 155 kilometrin päässä Hancockista panimo nimeltään Barrel + Beam, joka panee sahtia tai olutta, jota he kuvailevat kunnianosoitukseksi sahdille.
”Ainakin yksi liikeyritys on tehnyt lonkeroa Yhdysvalloissa muutaman viime vuoden ajan. Sen tuotenimi on The Finnish Long Drink, ja yritys tuki ensin kerran Hancockin juhannusjuhlia vuonna 2025. Vertailimmekin jo perinteitä Suomessa ja amerikansuomalaisilla, ja sahdin osalta on sanottava, että se on suhteellisen tuntematon juoma meille. Siten tieto siitä, että panimo Marquettessa panee sitä, on yllättävä uutinen minulle!” Kilponen innostuu kuullessaan panimosta tässä 21 000:n asukkaan kaupungissa, jonka asukkaista 12,6 prosenttia oli amerikansuomalaisia vuonna 2000 ja joka on Kajaanin ystävyyskaupunki. Ennen kuin menemme juomakulttuurista muihin aiheisiin, hän sanoo vielä: ”Olen varma, että he haluavat tehdä yhteistyötä tai olla jotenkin esillä Hancockissa.”
”Monissa tapahtumissa on Hancockissa tori”, toteaa Kilponen antaen sellaisen vaikutelman, että tätä nimitystä käytetään myös täysin englanninkielisissä keskusteluissa. ”Siellä paikalliset myyvät leipomuksia ja käsitöitä. Olisi mahtavaa nähdä siellä meille uusia suomalais-ugrilaisia käsitöitä myynnissä. Toinen mahdollisuus käsityöläisille on ottaa yhteyttä aikaisemmin mainitsemaani kansanopistoon Hancockissa ja tarjoutua opettamaan. Meillä on ollut ryijynkutomis- ja muita tekstiilikursseja sekä keramiikka-, puukäsityö-, kanteleen- ja jouhikonvalmistuskursseja ja myös muita.”
”Työskentelen myös konsulttina suomalaiselle vientiä konsultoivalle yritykselle, joka on jyväskyläläinen. Pitkäaikainen strategiani on auttaa suomalaisia yrityksiä löytämään asiakkaita ja liiketoimintamahdollisuuksia Copper Countryn alueella ja muutoinkin amerikansuomalaisten parissa koko Yhdysvalloissa. Yritysyhteistyö on mainio tapa vahvistaa identiteettiä ja yhteisöjä, ja tämä tietenkin pätee myös suomalais-ugrilaisiin yrityksiin, kuten toki yhteisöihinkin.”
Kilponen itse on tottunut matkaaja Jyväskylän, Pittsburghin ja Hancockin välillä, mutta läheskään kaikille tällainen ei ole lainkaan ominaista tai vaivatonta. On kuitenkin selvä tosiasia, että Hancock on hyvin kaukana esimerkiksi Suomesta, Virosta, Saamenmaalta tai Unkarista. Millä sanoilla houkuttelisit ja kannustaisit esimerkiksi näiltä alueilta suomalais-ugrilaisia tulemaan Hancockiin, jonne saapuu kuitenkin lento kahdesti päivässä Chicagosta?
”Matka voi tosiaan olla pitkä, mutta Hancockilla on paljon tarjottavaa. Ei kannata unohtaa, että maisemat ja ilmasto ovat yllättävän tuttuja Suomeen nähden. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Hancock on uusi luku suomalais-ugrilaisessa liikkeessä, mikä varmasti tulee vahvistamaan ja luomaan uusia yhteyksiä ja mahdollisuuksia ympäri suomalais-ugrilaista maailmaa. Tervetuloa!”, kutsuu Kilponen omaan rennon asialliseen ja innostuneeseen tyyliinsä. Siinä on yksi kiinnostava hahmo kulttuuripääkaupunkiemme työn ja toiminnan takana.