Kauniina suvipäivänä, elokuun 18. päivä 2024, juhlistettiin Etelä-Karjalassa sijaitsevassa hiljaisessa Luumäen kunnassa Suomen-poikien arvokasta perintöä. Tilaisuuden järjesti Suomen-poikien perinneyhdistys ry. Suomen-pojat (viroksi soomepoisid) on nimitys niille noin 3 400 virolaiselle vapaaehtoissotilaalle, jotka jatkosodan aikana palvelivat Suomen Puolustusvoimissa eri tehtävissä. Suurin osa virolaisista oli sijoitettu Jalkaväkirykmentti 200:aan, mutta osa palveli myös esimerkiksi merivoimissa. Suomen merivoimien vahvuudesta kymmenys olikin virolaisia. Juhlatilaisuus oli toki osoitettu kaikille virolaisille vapaaehtoisille, joita oli jo talvisodassakin mukana, mutta erityisesti JR 200:n sotilaille, joiden koulutus oli keskitetty nimenomaan Luumäelle, Taavetin keskustaajamaan. Rykmentin muistoksi paikalle pystytettiin kaksi muistokiveä 18. elokuuta 1991, eli vain pari päivää ennen Viron itsenäisyyden palauttamista ja Neuvostoliitosta irrottautumista.
Historiaa
Miksi Suomessa olikaan virolaisia vapaaehtoisia sotimassa? Muistinvirkistykseksi: Neuvostoliitto miehitti Viron vuonna 1940, muutama kuukausi talvisodan jälkeen. Osa virolaisista olisi halunnut käydä sotaan Neuvostoliittoa vastaan, aivan kuten Suomikin oli puolustanut vapauttaan. Mutta toisin kuin Suomen hallitus, myöntyi Viron hallitus Neuvostoliiton vaatimuksiin. Kommunistit nostettiin näytösvaaleilla valtaan, ja Virosta muodostettiin sosialistinen neuvostovalta. Samassa paketissa tuli yhteiskunnan kollektivisoinnin lisäksi esimerkiksi yli 10 000:n virolaisen pakkosiirto Siperiaan kesällä 1941. Viron miehittäjä vaihtui samana kesänä saksalaisiin, mutta vastoin joidenkin virolaisten odotuksia, eivät saksalaiset palauttaneet Virolle Neuvostoliiton viemää vapautta, vaan käyttäytyivät miehittäjän elkein hekin.
Neuvostomiehityksen paluuta kuitenkin pelättiin. Virolaiset tiesivät, että samaan aikaan Suomenlahden pohjoispuolella suomalaiset taistelivat jälleen Neuvostoliittoa vastaan. Osa virolaisista halusi edelleen itsekin sotia pelättyä neuvostovaltaa vastaan vapauden puolustamisen nimissä. Ongelmana vain oli, että Saksa ei tietenkään sallinut miehittämälleen Virolle omaa armeijaa, eikä sodan siinä vaiheessa ottanut halukkaita vapaaehtoisia oman armeijansa joukkoihin. Ajatuskin saksalaismiehittäjien armeijassa palvelemisesta oli ymmärrettävästi myös usealle sotimaan pyrkivälle virolaiselle ongelma.
Niinpä ainoaksi ratkaisuksi virolaisille osoittautui pyrkiä vapaaehtoiseksi Suomen armeijaan. Ja niin tuhannet virolaiset miehet sitten päättivätkin tehdä: he tulivat Suomenlahden yli moottori- tai purjeveneillä, osa soutaenkin, ja pestautuivat perillä Suomen puolustusvoimien palvelukseen. Aluksi tämä ei haitannut saksalaisia. Mutta vuoden 1943 lopulla sotaonnen kääntyessä ei virolaisten enää sallittu livetä miehitysalueelta, sillä Saksa halusikin epätoivonsa kasvaessa värvätä virolaisia nuoria miehiä SS-joukkoihin tai työpalveluun. Tämän vuoksi ja tästä huolimatta virolaisia saapui edelleen Suomen puolelle salaa. Viron omaa armeijaa ei ollut, ja saksalaisia he eivät halunneet palvella – olivat sitten suomalaisten univormuissa.
3 400 virolaissotilaasta kaatui tai katosi jatkosodan aikana 198 miestä. Sodan loppuvaiheessa kesällä 1944 JR 200 osallistui etulinjassa Kannaksen torjuntataisteluihin, joissa Neuvostoliiton eteneminen onnistuttiin viimein pysäyttämään. Suomen onnistui näin pyrkiä rauhaan Neuvostoliiton kanssa. JR 200:n loppukatselmus pidettiin Hangossa 18. elokuuta 1944, eli juhlapäivämäärästä katsoen tasan 80 vuotta sitten. Rykmentin sotilaille ja muille virolaisille vapaaehtoisille annettiin vaihtoehdot: he voisivat joko jäädä Suomeen, pyrkiä Ruotsiin ja muualle länteen tai sitten palata Viroon, jota kohti puna-armeija oli paraikaa vyörymässä.
Valtaosa virolaisista, noin 1 900, päätti palata Viroon jatkamaan epätoivoista taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Kotimaassa heidät otettiin vastaan ”Suomen-poikina”. Suomen-poikien ja saksalaisten alaisuudessa palvelleiden virolaisten onnistuikin pysäyttää ylivoimainen vihollinen muutamaksi viikoksi, jona aikana useat kymmenet tuhannet virolaiset siviilit onnistuivat pakenemaan länteen. Vastustaja kuitenkin oli ylivoimainen, ja Viro lopulta joutui liki viisi vuosikymmentä kestäneen neuvostomiehityksen alle. Entiset Suomen-pojat liittyivät metsäveljiksi kutsuttuun vastarintaliikkeeseen tai joutuivat ammuttaviksi, Siperiaan karkotettaviksi tai piilottelemaan menneisyyttään vuosikymmeniksi. Vasta neuvostojärjestelmän hajottua vuonna 1991 on heidän perintöään ryhdytty tutkimaan ja juhlimaan Virossa, jossa he ovatkin kunniakansalaisia.
Mikä motivoi tuhansia virolaisia sotimaan Suomen armeijassa? Ainakin Suomen-poikien motto oli: “Soome vabaduse ja Eesti au eest” eli ‘Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta’. Virolaisille näytti siltä, että Saksan miehittäessä Viroa ei oman kotimaan vapaus näyttäisi olevan Neuvostoliittoa vastaan sotimisen kautta mahdollista – mutta ainakin virolaiset voisivat sotia veljeskansaksi kokemansa Suomen, joka ei vielä ollut menettänyt vapauttaan, puolesta. Virolaisille Suomen armeija näytti taistelevan puhtain asein vapauden puolesta yhteistä vihollista vastaan. Suomen-pojat tunsivat myös olevansa kunniavelassa niille tuhansille suomalaisille vapaaehtoisille, jotka olivat taistelleet Viron vapauden puolesta heidän itsenäisyyssodassaan vuosina 1918–1920.
Juhlatilaisuus
Palatkaamme takaisin Taavettiin ja vuoteen 2024. Suomen-poikien urhoollista työtä kunnioittamaan kokoonnuttiin kesäauringon viime säteiden helliessä Taavettia, JR 200:n kunniaksi pystytettyjen kahden graniittipaaden eteen. Suomen ja Viron liput liehuivat veljellisesti vierekkäin kevyessä tuulessa kunnantalo taustallaan. Paasia vartioivat kaksi virolaista ja neljä suomalaista sotilasta.
Päivän aikana puheita pitivät muun muassa Suomen-poikien perinneyhdistyksen puheenjohtaja Risto Halmila sekä eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jukka Kopra. Viron puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Kalev Stoicescu toi myös tervehdyksensä. Paikalla puhumassa oli myös Viron suurlähettiläs Sven Sakkov. Rykmentin muistokivet saivat juurelleen monta kunnianosoituksen kranssia, jotka laskivat: Puolustusvoimat, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Suomen sotaveteraaniliitto, Viron Suomen suurlähetystö, Luumäen kunta, Soomepoisite pärimusühing, Viro–Suomi-seura ja Akateemisen Karjala-Seuran perinneyhdistys. Kaaderilaulajien mieskuoro esitti Oi kallis Suomenmaa -kappaleen sekä JR 200:n kunniamarssin Teid me tervitame. Arvokkaasti pukeutunutta juhlaväkeä paikalla oli vähintään viitisenkymmentä henkeä, eri puolilta Suomea ja luonnollisesti myös Suomenlahden eteläpuolelta. Myös muutamia kymmeniä paikallisia ohikulkijoita liittyi juhlaväkeen.
Tämän tilaisuuden jälkeen siirryttiin ihastuttavaan puutaloon, Seuratalo Joukolaan, jossa juhlat jatkuivat sisätiloissa. Puheissa ja sidosryhmien tervehdyksissä juhlittiin Suomen-poikien uhria Suomen vapauden ja turvallisuuden puolesta. Lisäksi korostettiin Suomen ja Viron kansojen yhteisiä kielellisiä, kulttuurillisia ja historiallisia siteitä. Erityisesti NATO:n nähtiin nykypäivänä yhdistävän ja turvaavan kansojamme, eikä meidän Euroopan tilanteen viime vuosina jälleen kiristyttyä ”tarvitse enää koskaan seistä yksin”. Puheita pidettiin suomeksi, viroksi ja englanniksi. Erityisen hienolta tuntui, että Puolustusvoimien edustaja Maasotakoulun johtaja, eversti Janne Mäkitalo, piti puheensa viron kielellä. Puheiden jälkeen nautittiin kahvitarjoilusta ja hyvästä seurasta. Vielä saatiin seurata Suomen-pojat-aiheista diaesitystä, perinneyhdistyksen huomionosoitusten jakoa sekä Kadeerilaulajien lauluesitykset Jääkärimarssin ja Veteraanin iltahuudon sävelin. Juhlan lopuksi väki nousi seisomaan ja esitti yhteisesti Maamme-kansallislaulun sekä heti perään samalla melodialla Viron kansallislaulun Mu isamaa, mu õnn ja rõõm.
Lopuksi
Minulle oli ilmeistä – arvokkaista, yhteiskunnallisesti merkittävistä juhlavieraista ja kunnianosoituksista päätellen – että Suomen-poikien asiaa ei ole täysin unohdettu Virossa tai Suomessakaan. On kuitenkin eri asia, onko jokin asia unohdettu ja onko siitä koskaan edes oltu tietoisia. Kuinka moni suomalainen tietää virolaisten vapaaehtoisten panoksesta Suomen vapauden edestä? Ja josko joku onkin siitä kuullut, vielä harvempi on sisäistänyt sitä, mikä uhrivalmius yhteisen hyvän eduksi noilla vapaaehtoisilla olikaan. Valmius jo oman maan puolesta tappamiseen ja kuolemiseen kysyy yksilöltä paljon, mutta vielä enemmän tahtoa ja rohkeutta kysyy taistella toisen kansan puolesta. Suomen-pojat eivät myöskään tulleet Suomen tueksi rahan perässä tai yhteiseen talousalueeseen tai puolustusliittoon kuulumisen vuoksi, vaan vapaaehtoisesti yhteenkuuluvuuden tunteesta Suomen heimokansan kanssa.
Suomen-poikien matka Suomeen oli hankala ja kallis, heidän osansa Suomen taisteluissa vielä raskaampi ja kalliimpi – ja kotimaahan palatessaan heitä odotti vain epätoivoinen ja poikkeuksellisen verinen taistelu Viron Sinimäillä ja Tarton rintamalla, sitten sorto ja vuosikymmenien piilottelu, ei suinkaan kiitos ja vapaus. Mutta Suomea Karjalankannaksella ja kotimaassa Virossa maata puolustaessaan seisoivat he hetken aikaa vankkoina kuin ne graniittipaadet, jotka JR 200:n muistoksi on Luumäelle pystytetty.
Iivo Kalijärvi
Sihteeri
Sukukansojen ystävät