Minulla oli kunnia tuntea professori emerita Raija Bartens os. Jokinen (1933–2025). Hän oli suomalais-ugrilaisten kielten laaja-alainen professori Helsingin yliopistossa vuosina 1980–1997. Siirryin vuonna 1995 Turun yliopistosta Helsingin yliopistoon jatkamaan kielten opintojani, koska Helsinki tarjosi verrattomasti laajemmat mahdollisuudet tähän. Suomalais-ugrilaisista kielistä suoritin Helsingissä viron ja unkarin aineopinnot sekä jonkin verran myös saamentutkimuksen opintoja. Tietenkin jatkoin myös niiden muiden suomalais-ugrilaisten kielten ja kurssien opintoja, joita en ollut vielä Turussa suorittanut: suoritin kaikki etäsukukielten lehtorien kurssit komista ja mokšasta. Lisäksi osallistuin joillekin Bartensin pitämille kursseille.
Bartensin kurssit, kuten kurssi permiläisten kielten kieliopin kysymyksistä, olivat yksinkertaisia kielitieteellisiä analyyseja kielten rakenteesta. Näiden kurssien pohjalta Bartens julkaisi myöhemmin alan perusteoksensa Permiläisten kielten rakenne ja kehitys sekä Mordvalaiskielten rakenne ja kehitys. Näillä kursseilla ei todellakaan opeteltu puhumaan: ei Bartens itsekään osannut puhua kyseisiä kieliä, mutta hän oli niiden rakenteen ja analyysin asiantuntija.
Sukukansojen kirjallisuuden suomentamisen pioneeri
Ennen kaikkea hänet pitäisi tuntea siitä, että hän suomensi valtavan määrän runoja monista sukukielistä. Tätä minun mielestäni hänen tärkeintä tehtäväänsä joskus aivan avoimesti halveksittiin tiedepiireissä. Eikä hänen ansioitaan tällä alalla koskaan riittävästi tunnustettu. Valitettavasti. Vaikka hän oli maailmankuulu professori, hänellä oli varsinkin eläkeiässä vaikeuksia löytää minkäänlaista julkaisijaa runosuomennoksilleen. Kyse on siis ennen kaikkea KIRJALLISUUDESTA, ei vain kansanrunoista, joita hän toki suomensi myös. Toivottavasti edes jälkikäteen tilanne korjataan…
Raija Bartens oli esimerkillinen fennougristiikan tutkija siinä mielessä, että hän osasi itse hyödyntää osaamistaan ja lahjakkuuttaan myös tärkeässä käytännöllisessä työssä sukukansojen hyväksi. Tarkoitan tällä nimenomaan hänen suomennoksiaan sukukansojen kirjallisuudesta. Hän osasi loistavana kielitieteilijänä analysoida runokieltä, hän ymmärsi sitä ja pystyi runoilemaan teokset uudestaan kauniisti suomeksi. Bartens kantoi epäilemättä aitoa huolta sukukansojen kohtalosta: hänen osallistui ensimmäiseen suomalais-ugrilaiseen kirjailijakongressiin vuonna 1989 Joškar-Olassa sekä oli perustamassa uuden aikakauden merkiksi syntynyttä M. A. Castrénin seuraa. Hän oli myös tämän seuran kunniajäsen.
Eläkkeellä aikaa kaikkein tärkeimpään
Kirjallisuuden suomentamisen merkityksen itse Bartensille huomaa siitä, että juuri siihen hän keskittyi eläkkeellä, kun professorin virka ei enää velvoittanut muuhun. Eläkkeellä hän suomensi marilaista, mordvalaista ja komipermjakkilaista taiderunoutta. Näistä nostaisin esiin erityisen merkittävän teon eli 1930-luvulla vainottujen marilaisten runoilijoiden käännökset teoksessa Kultainen aamunkoi: Neljän marilaisen runoilijan muistolle. Bartensin kirjoittama taustoitus tässä teoksessa olisi määrättävä pakolliseksi johdatukseksi kaikille, jotka alkavat opiskella jotain sukukansoihin liittyvää: sukukansojemme olemassaolo kiteytyy niiden kirjallisuuteen. Pääasiallinen syy neuvostodiktatuurin vihaan sukukansojamme kohtaan oli näiden nopeasti virinnyt kirjallinen kulttuuri.
Tämän kauden merkittäviin Bartensin teoksiin kuuluu myös Mastorava, ersien ja mokšien kansalliseepos, joka on myös nimenomaan kirjallisuutta. Kun jotkut kirjoitukset luonnehtivat Bartensin uraa siten, että hän oli kielitieteilijä, josta tuli myöhemmin pikemminkin folkloristi, paras ja tarkempi luonnehdinta on, että hän oli kielitieteilijä, josta tuli ensin folkloristi ja sitten uransa huipulla pääasiassa suomalais-ugrilaisen runouden suomentaja ja edistäjä.
Muistoja viisaasta kannustajasta
Raija Bartensia on luonnehdittu myös ujoksi ihmiseksi, joka eläkkeelle jäätyään ei enää näyttäytynyt alan tapahtumissa, kuten fennougristikongresseissa. Hän ei tietääkseni pitänyt jäähyväisluentoakaan lähtiessään eläkkeelle vuonna 1997. En itsekään nähnyt häntä enää tuon vuoden jälkeen. Hän oli hyvin perillä kaikesta, mitä tapahtui alalla. Muistan kuinka eräälle luennolle hän tuli suruviesti mukanaan: Wolfgang Veenker, alan professori Hampurista oli menehtynyt yllättäen melko nuorena. Hänen kunniakseen pidettiin hiljainen hetki. Eräällä inarinsaamen kurssilla tuli puheeksi kielen asema ylioppilaskirjoituksissa. Siinä oli keksitty jotain ongelmia − lähinnä taloudellisia luonteeltaan − ja Bartens kommentoi siihen, että emme me tarkastajat ole sanoneet, paljonko me haluamme korvausta vai haluammeko: kunhan kohtuullisen yöunen puitteissa pystytään tehtävä hoitamaan.
Hain kevääksi 1997 maailmanhistorian ensimmäisenä suomalaisena vaihto-opiskelijana Iževskiin. Suunnitelmiin tarvittiin tietenkin professori Bartensin puumerkki. Hän kysyi, tarvitseeko hänen vain allekirjoittaa suunnitelma vai kommentoida sitä jotenkin: “erinomainen suunnitelma”. Vasta nyt 28 vuotta myöhemmin hänen kuolemansa jälkeen tulin ajatelleeksi, miten omituisen ja osuvan toivotuksen kuivana kielitieteilijänä pidetty professori minulle lopuksi saattoi matkaan. On mahdollista, että se oli viimeinen kerta, kun hänet näin. Hän nimittäin kommentoi aurinkoisesti hymyillen suunnitelmani lausetta “opiskelisin myös tataaria”, että älä huseeraa sen tataarin kanssa liikaa, vaan tule takaisin udmurttina.
Esa-Jussi Salminen
Kirjoittaja on suomentanut suoraan udmurtista novellikokoelman Murskautuneet tähdet