Sukukansojen ystävät ry:n Alkukoti-jäsenlehteen saapuu alati ja entistäkin enemmän mielenkiintoisia ja hyviä kirjoituksia. Näin ollen lehden sivumäärä on kasvamaan päin ja osa hyvistäkin kirjoituksista jää julkaisematta lehden sivuilla. Siksi haluamme julkaista osan näistä kirjoituksista blogissamme. Tämän kirjoitussarjan aloittaa Matias Halosen historiallinen novelli Koivuniemen kokous.
Runsaasta sateesta huolimatta piilopirttimme kohosi Koivuniemeä liki olevalle suosaarekkeelleripeästi, olihan kaikilla kulkijoilla tuona vaarojen aikana kirves mukanaan. Piilopirtti oli pystyssäkolmannen rakennuspäivän iltana. Se kykeni antamaan 250 miehelle nukkumapaikat, ja sen katto oli niin korkea, että tavallisen kokoinen mies mahtui siellä seisomaan. Pirttimme kokoa selitti se, että kokoukseen saapuisi ennätysmäärä osallistujia. Olipa se myöskin merkitykseltään tärkein tähänastisista − ja myös tulevista − kokouksista. Savumajamme oli helppo puolustaa ja tarpeen tullen hylätä. Suon halki joukkomme yllättäminen oli mahdotonta.
Rakensimme piilomajamme metsäsaarekkeen kuorimattomista hongista osittain maan sisään, eikä sammalta säästelty tilkintätöissä. Lämmönlähteenä oli sisäänlämpiävä kiuas. Sen rakensimme ilman mitään laastia. Pirttimme oli täynnä savua, mutta miehet mahtuivat hyvin istumaan ja makoilemaan savun alla, kun ovia ja akkunoita pidettiin auki. Savun haju pisti nenään ja kirvelsi silmiä. Lattian virkaa toimittivat havut. Pöytiä rakennettiin ulos, mutta ei sisälle – kirjurit käyttivät laudankappaleita kirjoitusalustoinaan.
Kokouksemme alkoi lokakuun eli vienaksi šajekuun 14. päivänä. Saapuvia oli poikasista kaltaisiini 70-vuotiaisiin ukkoihin asti, kaikkiaan 127 sielua. Itse olin sissien vanhin. Joukkomme oli moninkertaistunut edellisestä tapaamisesta.
Lähes kaikilla tulijoilla oli ase: kivääri, taskuase tai bompu eli “käsikranaatti”, kuten suomalaiset niitä kutsuvat. Jälkimmäisiä monet olivat tuoneet mukanaan maailmansodasta. Sodan peruja olivat myös monien nuorten miesten englantilaista mallia olevat asepuvut. Kengät olivat monilla kelvottomat.
Ennen kokouksen alkua otimme suomalaisen heimosoturin, nuoren Ilmarisen, kanssa varmuuden kaikkien saapuneiden luotettavuudesta. Pidin vielä joukolle jumalanpalveluksen. Rukousmessu oli kirkkoslaavia, mutta muu osa karjalaksi, kuten Karjalan Metsäsissien tapana oli. Avasin Karjalan Metsäsissijärjestön kokouksen virallisin menoin. Tämän jälkeen valistin joukkoa elettävästä ajasta:
“Te tiedätte, miksi täällä olemme. Aika on kurja: vuosisatainen tsaarin orjuuden yö on vaihtunut punaiseen terroriin. Nuorukaisia pakkovärvätään taistelemaan bolševikkien riveihin. Ruokaa ei ole ja vähimmänkin saattaa bolševikki meiltä viedä. Eikä pyhä uskommekaan ole turvassa, eikä henkemme. Mielivaltaiset vangitsemiset jatkuvat. Kehotankin teitä, Karjalan Metsäsissit, yksimielisyyteen tämän uhkan edessä − keskinäiseen rakkauteen tämän uhkan edessä. Taisteluun sortajaa vastaan! Tunnuslauseemme olkoon: “Irti Venäjästä, irti Sortajasta”! Me emme ole venäläisiä, vaan me perustamme itsenäisen Karjalan vallan!”
Tätä seurasi joukko varsin myötäileviä puheenvuoroja. Tämä väki otti metsäsissihankkeen omaksi asiakseen. Nyt päätimme luoda hallitsevan elimen, komitean, käyttämään valtaa sissien keskuudessa. Ehdotin, että määrittelemme ennen komitean valintaa sen vallankäytön perusteet. Se tehtiin, minkä jälkeen Ilmarinen eli alikersantti Jalmari Takkinen, O. Kivinen ja minut valittiin vaalilla kolmihenkiseen komiteaan, eräänlaiseksi Karjalan heimon itsenäiseksi hallitukseksi. Takkinen olisi sissien sotilaallinen päällikkö, kunnes Suomesta saataisiin päteviä upseereita, minun ollessa ennen kaikkea hengellinen johtaja.
Ensitöikseni ilmaisin haluni lähettää Suomeen pyynnön vuoden 1920 Tarton häpeällisen rauhansopimuksen Itä-Karjalaa koskevien kohtien noudattamatta jättämiseksi. Vähintään toivoin, että edes sallitaan nälkäisten karjalaisten saapuminen Suomeen rajan yli. Lisäksi lähetimme kirjeitse avunpyyntöjä muualle ulkomaailmaan. Näitä viestejä kirjoittamaan asettui kolmihenkinen komiteamme, kahdeksan henkeä apunaan, päreitten ja kynttilöiden lämpimässä, joskin himmeässä valossa.
Ruokataukoja kokouksemme ensimmäisenä päivänä oli vain yksi ja sapuska niukka. Aiemmin myllännyt myrsky oli ruoka-aikaan mennessä tyyntynyt ja ilma usvainen. Puiden varjot lankesivat maahan synkkinä, kuin luonto itse olisi halunnut värittää Karjalan kansan kokemaa uhkaa.
Kaiken kaikkiaan metsäsissien kokouksen ensimmäinen päivä oli antoisa, ja olin illalla niin innoissani, että saatoin unohtaa kokonaan pitää yhteisen iltarukouksen, mikä synti minulle lieventävien asianhaarojen vallitessa anteeksi suotakoon.
Seuraavana päivänä tarkastettiin laaditut kirjelmät ja äkseerattiin sotatemppuja. Kaikilta otettiin allekirjoitus kokouksen virallisiin pöytäkirjoihin, suomalaisin kirjaimin, venäläisin aakkosin tai pelkällä puumerkillä, mikäli kirjoitustaitoa osallistujalla ei ollut. Käytin vielä puheenvuoron: “Veljet, veikot, omat asetoverit, olemme nousseet ja yhä nousemme. Rintamme vihasta jyskyttää, puristuu nyrkkimme iskuun, ja silmämme vihan tulta säkenöivät. Meidän on oma tämä asia, meidän itsemme tätä nyt täytyy hoitaa! Olemme päätöksemme jo tehneet, ja yhdessä kai on kaikkien mielet. Poikaset kallihit! Vannokaamme vala ja antakaamme pyhä lupaus toisillemme ja antakaamme se samalla Karjalan maalle ja raukalle rahvahalle! Kuulkoon sen kaunis Karjalan korpi ja Karjalan kunnas. Syöpykoon valamme velvoitus sydämiemme syvyyksiin ja siellä aina pyhänä pysyköön! Ja kuulkoon sen taivahan Taatto, kohotkoon se aina pyhänä ikuisen Isän luokse.”1
Seurauksena oli innostusta ja tukevia puheenvuoroja, myötämielisyyttä. Käskin sissien muistaa sanani, sillä meidän tuli lyödä luja isku, se perusta, jolle itsenäinen Karjalan valta lopulta rakentuisi. Kun tätä seurasi varsinainen valamme, mieltemme liikutus oli havaittavissa kostuvista silmäkulmista, eikä kukaan jättänyt vannomatta. Lopetimme virallisen osuuden sotarukoukseen, jonka esilukijana itse velvoitettuna toimin.
Koivuniemen kokous päättyi myöhään yöllä ja suurin osa metsäsisseistä lähti viemään eteenpäin tietoa kokouksen käänteistä, vaikka jotkut jäivät vielä yöpymään savumajaamme. Myrsky oli alkanut ja hongat rytkyivät kumolleen missä tuuli vain sai niistä otteen.
Nyt muistellen noita aikoja ja näen ne sieluni silmin. Vaikka, kun avaan maalliset silmäni, näen pelkkää mustaa. Vuodet savupirteissä tekivät tehtävänsä. Mutta, ei elämä ole huonoa, vaikka se köyhää onkin. Vuokatissa on hyvä koti ja heimojuhlille pääsee ystävien avustuksella. Kotiseutuani Vienan Karjalan Tunkuassa en kuitenkaan voi koskaan unohtaa. Ehkä vielä kerran pääsen sinne nyt, kun Suomen soturitkin ovat astuneet Tarton häpeärauhan rajan yli. Vaan, olen iäkäs. Ehkä askeleeni sortuu sitä ennen. Ennen kaikkea toivonkin tulevani haudatuksi vaimoni viereen. Enkä minä silloin ole Ukki Väinämöinen. Sen nimen minulle antoi Maailma. Taivahan Taatto tuntee minut Vasili Levosena kasteesta.
Kirjoittanut: Matias Halonen
1 Monologi on Jalmari Takkisen teoksesta Metsäsissipäällikön muistelmat osa I (1927). Porvoo: WSOY