Olen taustaltani alanvaihtaja, ja ala, jolle vaihdoin oli fennistiikka. Valmistuttuani tuolta alalta filosofian maisteriksi ja kuulematta kertaakaan kehotusta osallistua IFUSCO:on, päätin laajentaa asiantuntemustani ja ryhdyin opiskelemaan tohtorin tutkintoa fennougristiikan alalta. Sitten tuli koronaviruspandemia, ja seuraavana vuonna havahduin olevani työelämässä. Eihän väitöskirjan tekeminen oikein onnistu, jollei rahoita sitä jollain keinoin. Olin kuitenkin jo puoli vuosikymmentä toivonut, että voisin vielä osallistua IFUSCO:on, ja kun sitten viimein pääsin ensimmäiseen suomalais-ugrilaisten opiskelijoiden konferenssiini olin jo varsin kokenut opiskelija ja tiedekonferenssien kävijä ja oli alkukesä 2024. Ja oli Budapest. IFUSCO järjestettäisiin Eötvös Loránd -yliopistossa yhteistyössä Szegedin yliopiston kanssa 27.–31. toukokuuta.
Uskollisuudestani työnantajaani kohtaan pystyin olemaan paikan päällä konferenssissa vain kaksi ensimmäistä päivää. Kolmas töistä saatu vapaapäivä oli hupeneva paluumatkaan Jyväskylään. Näin ollen päätin, että lähtisin matkaan jo perjantai-iltapäivänä niin, että laskeutuisin Unkarin kamaralle lauantaina puolen päivän jälkeen. Päätös osoittautui onnistuneeksi. Asettauduttuani varsin viehättävään majapaikkaani Kálvin-aukion kupeeseen, ydinkeskustan sykkeeseen, lähdin suorittamaan suurta tehtävää, jota oli suunniteltu jo toista vuotta. Seikkailuun liittyi vakuuttavan oloinen viskipuoti ja eräs tapahtuma, jonka Sukukansojen ystävät aikoo toteuttaa muutaman kuukauden kuluessa. Kun tehtävä oli suoritettu, oli helppo istahtaa puodin ohessa olleeseen pubiin nauttimaan raikasta paikallista vehnäoltta.
Ensimmäinen päivä alkoi käätyä ehtoota kohden. Matkaaja oli muonitettu ja kintutkin olivat saaneet hetken jossain välissä levähtää. Internetissä suoritetun etukäteistiedustelun ja majapaikkani aulatyöntekijättären samasta lähteestä tekemän vahvistuksen mukaan kaupungin ainoa kunnollinen metallimusiikkibaari on nimeltään BlastBeat Bar. Otin sen suunnakseni. Musiikki oli oikeanlaista, ja ensimmäisen kierroksen jälkeen tutustuinkin jo alkuperäisväestöön. Erittäin ystävällinen herra kutsui minut tyttöystävänsä ja muun seurueensa pöydän ääreen. Ilo olikin suuri, kun hänen parempi puoliskonsa tervehti minua suomeksi! Selvisi, että pariskunta oli suuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin ystävä ja kuten todettua, toinen heistä oli opiskellut suomea. Tausta-aatoksena heillä on ollut jopa muuttaa Suomeen työskentelemään. Ehtoo sujui todella lämminhenkisissä merkeissä. Heimoveljeydelle nostettiin maljoja ja sain muun muassa hyvän perehdytyksen Unkarin vaikeaan poliittiseen tilanteeseen, mikä sai minut käsittämään, että pääkaupungissa juuri kukaan ei ole Viktor Orbánin kannattaja.
Koitti sunnuntaipäivä, ja oli aika historian ynnä kulinarismin. Historia avautui Terror Háza Múzeumin huoneissa ja kellareissa. Museon näyttely kertoo Unkarin historiasta fasismin ja kommunismin aikoina 1900-luvulla. Painotus on kommunismin ajoissa, sillä ne kestivät huomattavasti kauemmin, vuosikymmeniä. Museo toimii entisessä salaisen poliisin ÁVO:n (vuodesta 1949 ÁVH) päämajassa, pahamaineisessa osoitteessa Andrássy út 60.
Museon sisäänkäynti on harras, kuin minkä tahansa arvonsa tuntevan uskonnon alttarille astuisi. Sisäänkäynniltä ja lipunmyyntipisteeltä kävijän tie johtaa aulaan. Siellä ruostuu muutaman sentin syvyisessä kiertävää vettä sisältävässä altaassa kommunismin ajan panssarivaunu, neuvostovalmisteinen T-54. Näky oli vaikuttava. En vieläkään tiedä pitäisikö näkyyn suhtautua muistomerkkinä vai taideteoksena, mutta ainakin se on täydellinen vertauskuvallinen nyrkki kommunismin hirmutekojen silmään. Kommunismivuosina Unkarista lähetettiin noin 700 000 ihmistä Neuvostoliiton keskitysleireille, joissa heistä kuoli arviolta puolet.
Näyttely kiertää monessa kerroksessa ja Unkarin historian vaikeita vaiheita käsitellään perinpohjaisesti. Valitsin kiertää näyttelyn kuulokkeista opastusta kuunnellen, mikä toi hyvää täydennystä pystytettyyn näyttelyyn. Suureksi ongelmaksi tosin muodostui se, että opastus kuulokkeissa kesti usein pitkään, mikä aiheutti ruuhkaa. Moni muukin kuunteli opastusta kuulokkeilla ja pysähtyi aloilleen. Osa vierailijoista taas olisi halunnut matkaa ohitsemme kapeilla käytävillä ja pienissä huoneissa. Eritoten kokemusta sekoitti vielä sekin, että osassa huoneista oli erilaisia näyttöjä, joista saattoi katsoa arkistoleikkeitä, kuten haastatteluita. Paikon tunnelma oli siis opastuksen suhteen sekava ja ihmiset pakkautuivat samoihin huoneisiin.
Eritoten kellarikerrokseen vievän hissin luo jonottaminen oli pitkällinen kokemus, ja introvertille itämerensuomalaiselle huomattavan hidas hissimatka tuntui loppumattomalta. Samalla tietenkin ajattelin niitä ihmisiä, jotka olivat oikeasti kuolleet tuskaan tuossa talossa. Mutta ehkäpä museokokemuksesta voi antaa rakentavaa palautetta potematta huonoa omaatuntoa turhasta narisemisesta?
Ulospäin kauniilta näyttävän talon katutason alapuolella sijaitsevat entiset kidutussellit olivat tukalia ja laatusana karu on aivan liian pehmoinen kuvaamaan niitä, koska osassa selleistä ei esimerkiksi ollut valoa tai tilaa − vaikkapa istua, seistä tai maata.
Museota on myös arvosteltu siitä, että se vähättelee Unkarin omien kansalaisten osuutta julmuuksissa ja väkivallassa. Itselleni tällaista vaikutelmaa ei tullut, vaan näyttelyn loppupuolella on pitkä rivi suurimpiin rikoksiin sortuneiden paikallisten potretteja seinällä. Jos joskus vierailet Budapestissa, tee vierailu tähän museoon.
Historian jälkeen oli vuoro kulinarismin, ja siirryin läheiseen ruokaravintolaan. Tilausta tehdessäni kysyin kohteliaasti etikettivirheen välttääkseni, että voiko sopan kera nauttia valkoviiniä helteistä päivää virvottamaan: “Me unkarilaiset nautimme kaiken kanssa viiniä”. “12 cl? Meiltä saa vain 20 cl annoksia ja kokonaisia pulloja!”. Enhän voinut vastaankaan väittää ja jatkoin iltapäivääni 20 valkoviinisenttilitraa hilpeämmin. Gulassi oli suussa sulavaa, eikä sen päälle nautitussa hampurilaisessa ja vaaleassa oluessakaan ollut valittamista.
Sunnuntai alkoi kääntyä ehtooseen, ja illalle oli otettava uutta suuntimaa. Edellisenä ehtoona tapaamani uudet tuttavuudet olivat pyytäneet minua metallimusiikkifestivaaleille, jonne tietenkin lähdin. Tavallisen taksin saaminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi, mutta virolaisteknologia eli Bolt-taksisovellus auttoi matkaajan perille. Oman lisänsä sinällään täysin onnistuneeseen taksimatkaan toivat englantia taitamaton kuski, vain noin kymmenen sanaa unkaria taitava asiakas ja sovellus, jota suhari käytti puheensa kääntämiseen. Ennakkoon olin jo saanut harmikseni tietää, että unkarilaisystävieni TÜRBÖWITCH-yhtye oli jo ehtinyt esiintyä. Toisaalta muiden yhtyeiden ollessa kolmannen luokan kokoonpanoja jäi seurustelulle mainiosti aikaa. Festivaalissa oli itse asiassa kyse kilpailusta, jossa kukin yhtye esitti vain puolenkymmentä kappaletta tarkoituksenaan kilvoitella Wacken Open Air -metallimusiikkifestivaalille esiintymään pääsemisestä. Kilvan voitti tietenkin TÜRBÖWITCH, jota oli juhlittava. Tiemme johti jälleen BlastBeat Bar -anniskeluravintolaan. Kun muut alkoivat viettää jatkoja, meidän kolmikkomme poistui. Olihan seuraavana päivänä ensimmäinen konferenssipäivä ja unkarilaispariskuntaa odotti työviikko. Heitimme lämminhenkiset hyvästit ja kutsuin heidät tietenkin Jyväskylään.
Seuraavana päivänä oli aikaa mittavalle kävelyretkelle, jonka lomassa kävin katsomassa muun muassa Budan linnaa. Sitten alkoi konferenssi, tietenkin ilmoittautumisin. Paikan päältä yhytinkin virolaisen Hõimulõimed-kumppanuusyhdistyksemme hallituksen jäsenet Anti Lillakin ja Atte Huhtalan sekä hallituksemme jäsenen Tuomas Koukkarin ja vuosina 2016–2018 hallituksessamme toimineen Tomi Koivusen ja muitakin tuttuja, myös uusia. Ilmoittautumisen jälkeen oli vuorossa kierros suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella ja kampuksella, mikä oli tietenkin mielenkiintoinen. Sen jälkeen oli vuorossa vapaamuotoista iltaohjelmaa eli olutta ja seurustelua yliopiston kampuksen viehättävässä ulkosalle rakennetussa anniskeluravintolassa.
Seuraavan päivän aloittivat yllättävän lyhyiksi jääneet konferenssin avajaiset, joka jätti aikaa pitkähkölle lounastauolle. Ruokailun jälkeen päätimmekin siirtyä Lillakin, Huhtalan ja kumppaneiden kanssa Unkarin kansallismuseoon. Näyttelyiden ollessa luonnollisestikin varsin mittavia, kiertely hulppeissa saleissa muistutti omalta osaltani kuitenkin jossain määrin jonkin sortin oskoreia- tahi amok-juoksua, sillä kaikesta huolimatta kello kävi ja osanani oli olla konferenssin ensimmäisten esitelmöitsijöiden joukossa. Jälkikäteen kuulin vielä yhdistyksemme jäseneltä Eemil Kankaanpäältä, että unkarin kielen sukulaisuus muihin uralilaisiin kieliin mainittiin hänen nähdäkseen museossa vain kerran, vieläpä niin, että asia esitettiin yhtenä mahdollisena teoriana muiden joukossa.
Oma esitelmäni käsitteli väitöskirjaani yleisellä tasolla eli itämerensuomalaisten kielten keskinäistä ymmärrettävyyttä kirjoitetussa kielessä, mitä täydensin esittelemällä myös keskinäisen ymmärrettävyyden mittaamiseen kehittelemääni kielikoetta. Aihe herätti mukavasti keskustelua ja kysymyksiä, ja aikataulunikin piti hyvin, vaikka IFUSCO-esitelmien mitta onkin vain 15 minuuttia tavanomaisen tieteellisen esitelmän 20-minuuttisen mitan sijaan. Oman puheenvuoroni jälkeen virolainen Kertu Zahharov esitelmöi kenttätyöstä Setumaalla ja seton kielen korpuksesta. Sen jälkeen jatkettiin kahdella esitelmällä liivin kielestä, joiden välissä Tuomas Koukkari kertoi karjalan kielen Vitelen murteesta ja kenttätöistä.
Kahvitauon ja erittäin herkullisten suolaisten leivosten jälkeen vaihdoin luentosalia, missä Tarton yliopiston opiskelija Helene Brit Rosenberg esitteli eteläviron kieliryhmään kuuluvaa Tarton kielimuotoa ja missä Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelija Eemil Kankaanpää pohdiskeli erittäin mielenkiintoisella tavalla hiisi-sanan merkitystä ja etymologiaa pohjoisissa itämerensuomalaisissa kielissä.
Loput iltapäivästä kuuntelin esitelmiä inarinsaamen kieliopista, nganasanin liikeverbeistä ja vanhan kirjasuomen Sieluin vahvistos -tekstistä. Sen jälkeen oli vuorossa mielenkiintoinen kaupunkikierros, jossa näimme muun muassa Pyhän Tapanin kirkon ja kuuluisan parlamenttitalon, jota koristi Unkarin lipun ohella myös Romaniassa sijaitsevan unkarilaisvähemmistöisen Székelymaan lippu. Esittelyn sai myös varsin kiistelty puna-armeijalle vuonna 1946 pystytetty suuri patsas. Patsasta ei kuitenkaan ole purettu muun muassa siitä syystä, että sen alle sanotaan haudatun aatteen puolesta kaatuneita puna-armeijan sotilaita. Toisaalta hautauksen paikkaansa pitävyydestä on myös esitetty epäilyjä. Kierroksen jälkeen oli vuorossa vapaamuotoista iltaohjelmaa eli olutta ja seurustelua.
Keskiviikkona olikin jo aika suunnata koto-Suomeen, eli harmillisesti IFUSCO jäi omalta osaltani hieman tyngäksi, vaikka itse Budapestiin ehdinkin tutustua jonkin verran enemmän. Lyhyenä lopetuksena todettakoon, että Budapest on upea kaupunki, IFUSCO on jokaiselle suomalais-ugrilaiselle opiskelijalle opintoalasta riippumatta (ei siis vain fennougristeille!) vierailun arvoinen tapahtuma, kokemuksia karttui repullinen ja uusia tuttavuuksia tuli suotuisasti lisää. Huhujen mukaan ensi vuonna Kansainvälinen suomalais-ugrilaisten opiskelijoiden konferenssi järjestetään Wienissä. Kaupungista riippumatta varmaa on, että tunnelma on oleva jälleen yhtä mainio.
Aleksi Palokangas
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry