Itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvat suomalaiset, karjalaiset, lyydiläiset, vepsäläiset, inkerikot, vatjalaiset, virolaiset, setukaiset ja liiviläiset.

Itämerensuomalaisten puhumiin kieliin kuuluvat suomi, karjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja, viro, eteläviro ja liivi. Kveenien puhumaa kveeniä ja länsipohjalaisten meänkieltä pidetään kielitieteellisen luokittelun näkökulmasta suomen murteina, mutta kyseisten kielten puhujilla on enimmäkseen oma kieli-identiteettinsä. Sekä kveeni että meänkieli on nykyisin tunnustettu vähemmistökieliksi Norjassa ja Ruotsissa. Itämerensuomalaisia kieliä nimitetään usein suomen lähisukukieliksi, sillä muut suomalais-ugrilaiset kielet, kuten saamelaiskielet tai permiläiskelet, ovat suomelle selvästi kaukaisempaa sukua.

Itämerensuomalaiset kielet palautuvat yhteiseen välikantakieleen, jota perinteisesti kutsutaan kantasuomeksi. Kantasuomea puhuttiin Itämeren rannikolla, ja se alkoi hajota erilaisiksi murteiksi pari tuhatta vuotta sitten kohti nykykieliä. Sittemmin itämerensuomalaisten kielten puhuma-alue on laajentunut vuosisatojen kuluessa. Keskiajan ja uuden ajan kuluessa suomalaisia ja karjalaisia levittäytyi saamelaiskielten puhuma-alueille, ja 1600-luvulla Ruotsin sotatoimien seurauksena suomalaisia asettui vanhastaan karjalaisten, inkeroisten ja vatjalaisten asuttamille alueille Karjalaan ja Inkeriin samaan aikaan kun karjalaisia pakeni syvemmälle Venäjän sisämaahan.

Vanhastaan itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten on uskottu palautuvan yhteiseen välikantakieleen, varhaiskantasuomeen. Nykyään tutkijoilla on tästä eriäviä käsityksiä. Saamelaiskielet ja itämerensuomalaiset kielet ovat toki sukua keskenään, mutta monet ainoastaan näille kahdelle kielihaaralle yhteiset piirteet saattavat johtua vain pitkäaikaisista yhteyksistä niiden puhujien välillä.

Indoeurooppalaisiin kieliin kuuluvat germaaniset ja balttilaiset kielet ovat vaikuttaneet itämerensuomalaisiin kieliin erittäin paljon. Germaaneilta ja balteilta on saatu paljon lainasanoja, ja ne ovat vaikuttaneet vahvasti myös itämerensuomalaisten kielten kielioppiin. Näissä kielissä onkin monia ilmiöitä, jotka puuttuvat monista muista uralilaisista kielistä.

Itämerensuomalaisia kansoja yhdistää rikas runonlauluperinne sekä elämä idän ja lännen välissä.

Suomalaiset

Jotta voimme hahmottaa monimuotoista suhdetta sukukansoihimme, on syytä tietää myös oman kansamme historiasta, kielestä, tavoista, perinteisestä uskomusmaailmasta, kulttuurista ja kansanperinteestä. Monet näiden piirteet ovat yhtä sukukansojemme – eritoten muiden itämerensuomalaisten – kanssa tai muistuttavat heidän vastaaviaan.

Lopulta kuitenkin ainoa asia, joka määrittää suomalaisten suhdetta muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin, on kieli ja sen yhteiset juuret. Toisaalta on sanottu, että suomalais-ugrilaiset kielet eroavat niin paljon muista Euroopassa puhutuista kielistä eli indo-eurooppalaisista kielistä, että se on jopa vaikuttanut siihen, miten suomalais-ugrilaiset näkevät maailman. Kieli vaikuttaa ajatteluun ja sitä kautta esimerkiksi havainnointiin. Siten voidaan ajatella, että ehkä suomalais-ugrilaiset hahmottavat maailman eri tavoin kuin muut, tavanomaisesti luonnonläheisesti. Ehkä suomalais-ugrilaisten kielten rikas sijajärjestelmä lukuisine kielessä ilmenevine taivutuspäätteineen ja pitkät yhdyssanatkin (esim. savusaunoissammekohankin?) ovat vaikuttaneet siihen, että suomalais-ugrilaiset ja suomalaiset pohtivat muita enemmän paikkaansa maailmassa, suhdettaan elävään ja elottomaan luontoon ja toisiin ihmisiin.

Suomalaiset ovat siis suomen kieltä puhuva itämerensuomalainen kansa. Kuulumme suomalais-ugrilaisiin ja uralilaisiin kansoihin. Suomalaisten kielelliset esivanhemmat saapuivat nykyisen Suomen alueelle noin 800-luvulta alkaen ennen ajanlaskun alkua. He saapuivat nykyisen Suomen alueelle Latviassa virtaavaa Väinäjokea pitkin ja Pohjois-Viron kautta.

Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi yhteisestä itämerensuomalaisesta kulttuurista aikaisintaan 600-luvuilla ajanlaskun alun jälkeen. Viimeistään 800-luvulla Suomessa vallitsi kulttuuri, jota voidaan kutsua suomalaiseksi kulttuuriksi. Tuolloin eritoten naisten korut ja erilaiset sotureiden käyttämät aseet olivat kehittyneet omintakeisiksi. Tutkijat ovat pohtineet, että niissä näkyneet omaleimaiset koristelut ovat voineet ilmaista kantajiensa ja käyttäjiensä omaa – suomalaista – identiteettiä. Suunnilleen samoihin aikoihin voidaan sanoa suomen kielen syntyneen. Se oli erityinyt niin paljon muista itämerensuomalaisista kielimuodoista, että tästä murteesta oli kehittynyt oma kielensä.

Suomalaiset ovat väkilukuunsa nähden yksi maailman geneettisesti tutkituimmista väestöistä ja geneettisesti varsin omaleimaisia. Suomalaisten perimä on lähtöisin ensimmäisistä Suomen alueella asuneista väestöistä sekä vuosituhansien saatossa vähitellen sekä idästä, lännestä että etelästä tänne muuttaneilta esivanhemmiltamme. Perimää on saatu niin jääkauden jälkeisiltä metsästäjä-keräilijöiltä kuin Siperiastakin. Suomalaisen perimän perusta luotiin muiden itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volgan alueella ennen kuin itämerensuomalaisten esivanhemmat alkoivat vaeltaa länteen. Toisaalta on merkittävää, että tutkijat ovat havainneet varsinkin itä- ja länsi-Suomen geeniperimässä selviäkin eroja. Suomalaismiesten y-kromosomien yleisin haplotyyppi ovat N1c1 eli N3a. Sitä tavataan noin 60 prosentilla väestöstä, ja itä-Suomessa se on vieläkin yleisempi. Samaa haplotyyppiä on myös monilla sukukansoiltamme, kuten virolaisilla, karjalaisilla, saamelaisilla, udmurteilla, komeilla, manseilla, hanteilla ja nenetseillä.

1100- ja 1200-luvuilla ruotsalaiset tekivät ristiretkiä Suomeen. Tästä alkoi pitkä ja verinen kamppailu lännen ja idän kirkon välissä. Vaikka kristinusko levisi Suomeen, kansanusko ja vanhat perinteet elivät sen rinnalla vahvoina, aina 1900-luvun alkuun saakka. Näin oli eritoten Karjalassa, mutta myös muualla Suomessa. Kansanusko ja suomalaisten rikas runonlauluperinne sekä kanneltaminen juontuvat yhteisestä itämerensuomalaisesta kulttuuristamme.

1800-luvulla alkanut kansallinen herääminen havahdutti monet tieteen ja taiteen uranuurtajat huomaaman, että suomalainen kansanperinne oli monin paikoin hiipumassa. Suomessa alettiin kerätä hyvin monenlaista perinnetietoa talteen, mikä innoitti myös taiteilijoita. Lopulta kasassa oli maailman mittavin kansanperinnearkisto. Muun muassa tämän keräämistyön tuloksena oli 34-osainen Suomen kansan vanhat runot -teos, jossa on julkaistu suurin osa talteen kirjoitetusta alkuperäisestä kalevalaisesta kansanrunoudesta, noin 100 000 erillistä runotekstiä. Muita merkittäviä julkaisuja ovat tietenkin Kanteletar ja Kalevala, jonka katsomme olevan sekä suomalaisten että karjalaisten yhteinen kansalliseepos, johon on kerätty Kainuun, Karjalan ja Savon lisäksi aineksia myös Inkeristä.

Vuonna 2023 Suomessa asui noin 4 750 000 suomalaista, ja ulkomaillakin heitä asuu huomattavia määriä. Vuodesta 2013 suomen kielen puhujien määrä on ollut laskussa.

Ulkosuomalaiset

Ulkosuomalaisilla tarkoitetaan sellaisia suomalaisia, jotka asuvat nykyisen Suomen alueen ulkopuolella. On olemassa lukuisia eri ulkosuomalaisten ryhmiä, ja eräät niistä ovat niin vanhoja, että heille on kehittynyt selvästi omanlaisesta kulttuuri, murre tai jopa oma kieli. Näitä vanhoja ulkosuomalaisten ryhmiä ovat ruotsinsuomalaiset, norjansuomalaiset, venäjänsuomalaiset ja amerikansuomalaiset. Lisäksi kaikki neljä ryhmää jakautuvat edelleen omiin ryhmiinsä.

Ruotsin- ja norjansuomalaiset, länsipohjalaiset, metsäsuomalaiset ja kveenit

Ruotsinsuomalaiset ovat eräs suurimmista ulkosuomalaisten ryhmistä, ja nykysuomalaisten esi-isiä on asunut Ruotsissa jo ennen ajanlaskun alkua. Nykyisin Ruotsissa asuu yli 700 000 suomalaistaustaista henkilöä, mutta suomalaisia sukujuuria on huomattavasti laajemmalla joukolla. Keskiajalla Ruotsin pohjoisiin osiin muutti merkittävä määrä suomalaisia, vaikka alueella oli jo paljon varhaisemmin asunut esimerkiksi hämäläisiä. Keskiajan lopulla muuttaneesta väestöstä muodostuivat nykyiset länsipohjalaiset, jotka puhuvat meänkieltä. He itse käyttävät itsestään muun muassa nimitystä lantalaiset.

Länsipohjalaisten asuinalue erottui muista suomalaisalueista vuonna 1809 solmitun Haminan rauhan myötä, kun Ruotsin menetti Suomen Venäjän keisarikunnalle ja valtakuntien raja vedettiin Tornionjokeen. Näin länsipohjalaiset jäivät rajan länsipuolelle eristyksiin, kun valtaosa suomalaisista jäi rajan itäpuolelle. Länsipohjalaiset ovat kohdanneet historian aikana voimakasta ruotsalaistamispolitiikkaa, mutta nyttemmin heidän asemansa on kohentunut. Nykyisin länsipohjalainen kulttuuri ulottuu avoimesti rajan yli, vaikka perinteinen asuma-alue onkin edelleen Ruotsin puolen rajaa. Länsipohjalaisia ja meänkielen puhujia on noin 60 000, ja he jakautuvat tasan Ruotsin ja Suomen puolelle. Länsipohjalaisista tunnetuimpia lienee maastohiihtäjä ja olympiavoittaja Charlotte Kalla.

Toinen erityinen ruotsin-, mutta myös norjansuomalaisten ryhmä ovat metsäsuomalaiset, jotka elivät Ruotsin ja Norjan rajalla niin sanotuissa Suomalaiskylissä ja niitä ympäröivissä Suomalaismetsissä. Ne ulottuvat laajalle alueelle aina Etelä-Ruotsin Tivedenistä Ruotsin Lappiin, sekä idässä Pohjanlahden länsirannikolta Gästriklandista Norjan Telemarkiin asti. Suomalaisia muutti alueelle 1580-luvulta alkaen Savosta ja Hämeestä. Suomalaiskylissä ei ole enää 1960-luvun jälkeen puhuttu suomea, mutta metsäsuomalaisilla on tiivis kulttuurielämä ja paljon tapahtumia, joihin ottaa osaa tuhansia ihmisiä. Heillä on myös oma epävirallinen kansallishymninsä ja lippunsa. Metsäsuomalaiset saivat virallisen vähemmistöaseman vuonna 2005. Tunnetuimpia metsäsuomalaisia lienee Ruotsin kruununprinsessa Victorian puoliso, prinssi Daniel.

Toinen norjansuomalaisten vanha ryhmä on pohjoisessa sijaitsevan Ruijan alueen kveenit, joita on noin 15 000–20 000. Heistä noin 2 000–8 000 puhuu kveeniä eri taitotasoilla. Se on meänkielen tavoin suomen lähimpiä sukukieliä. Ruijan suomalaisiksikin kutsutut kveenit muuttivat Ruijaan 1700- ja 1800-luvuilla pääasiallisesti Tornionjokilaaksosta, Peräpohjolasta ja Lapista. Kveenin kieli sai Norjassa kansallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2005. Eräs tunnetuimpia kveenitaustaisia henkilöitä lienee Hollywood-näyttelijätär Renée Zellweger.

Venäjänsuomalaiset, inkeriläiset, pietarinsuomalaiset, kuolansuomalaiset ja siperiansuomalaiset

Venäjänsuomalaiset jakautuvat moniin eri ryhmiin, joista isoin ja tunnetuin on varmasti inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset tai Inkerin suomalaiset. Inkeriläiset ovat 1600-luvulla savosta ja läntisestä Karjalasta Pietaria ympäröivälle alueelle muuttaneita suomalaisia. Heidän asuinaluettaan Suomenlahden pohjukassa, mikä ulottuu Karjalankannaksen eteläosista aina Viron itärajalle, kutsutaan Inkeriksi. Inkeriläiset jakautuivat kahteen ryhmään, savakkoihin ja äyrämöisiin sen mukaan, missä heidän juurensa olivat Suomessa. Inkeriläisiä ei tule sekoittaa inkerikkoihin, jotka ovat alueella jo ennen inkeriläisiä asunut suomalaisten lähisukukansa. Inkeri onkin ollut 1900-luvun alkuun oikea itämerensuomalaisten sulatusuuni, sillä alueella on asunut inkeriläisten ja inkerikkojen lisäksi myös vatjalaisia ja virolaisia.

Inkeriläisten asema alkoi heikentyä hiljalleen vuodesta 1721 alkaen, kun Ruotsi menetti suuressa Pohjan sodassa Inkerin Venäjälle, joka perusti alueelle Pietarin kaupungin. Inkeristä on kerätty 1800-luvulla huomattavasti kansanrunoutta ja -perinnettä. Esimerkiksi Kalevalan Kullervo-runo on tallennettu 1800-luvulla Inkeristä. Inkeriläisten määrä Inkerissä kasvoi hiljalleen lisääntyneistä venäläistämistoimista huolimatta kuitenkin niin, että 1910-luvulla heitä oli jo yli 140 000. Tosin heidän suhteellinen osuutensa alueen väestöstä laski jatkuvasti. Osana heimosotia vuosina 1918–1920 Inkerissä puhkesi inkeriläisten kansannousu. Suomen tuella inkeriläiset perustivat Suomen rajan tuntumaan niin sanotun Kirjasalon tasavallan. Vuonna 1920 Suomi luovutti Tarton rauhassa alueen Neuvosto-Venäjälle, minkä seurauksena Suomeen pakeni tuhansia inkeriläisiä.

Inkeriläisiä vainottiin Neuvostoliitossa varsinkin 1920–1950-luvuilla, ja heidän lukumääränsä laski jyrkästi. Vuosina 1929–1931 Inkeristä karkotettiin Karjalaan, Kuolaan, Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan noin 18 000 ihmistä. Vuosina 1935–1937 noin 27 000 inkeriläistä karkotettiin Kazakstaniin ja Vienanmeren alueelle.

Stalinin vainot kärjistyivät vuosina 1937–1938, jolloin inkeriläisen määrä Inkerissä väheni noin 40 000–50 000 hengellä. 1930-luvulla inkeriläisten suomalainen tausta oli neuvostojohtajille merkki neuvostovastaisuudesta. Kaikkiaan 1930-luvun aikana inkerinsuomalaisia tuhottiin noin 50 000, eli kolmannes kaikista inkeriläisistä. Vuonna 1937 suomenkielinen opetus kiellettiin Neuvostoliiton kouluissa. Lisäksi ennen talvisotaa Pohjois-Inkerin väestö siirrettiin pois Suomen vastaiselta raja-alueelta Sisä-Venäjälle. Kuitenkin talvisodassa ja eritoten jatkosodassa jonkin verran inkeriläisiä antautui Suomen armeijalle, ja he liittyivät sodassa Suomen puolelle. Jatkosodassa yli 60 000 inkeriläistä, vatjalaista ja inkerikkoa evakuoitiin Saksan avulla Inkeristä Suomeen, mutta sodan loputtua Suomen oli palautettava heidät Neuvostoliittoon, missä heitä odottivat ankarat rangaistukset.

Moni suomalainen ja virolainen merkkihenkilö on taustaltaan inkeriläinen. Suomessa elää noin 50 000–70 000, Venäjällä noin 19 000 ja Virossa noin 7 500 inkeriläistä. Virossa heillä on kulttuuriautonomia. Neuvostoliiton toimeenpaneman inkeriläisten kansanmurhan ja venäläistämistoimien takia sekä teollistamisen ja kaupungistumisen vuoksi lähes kaikki inkeriläiset puhuvat nykyään äidinkielenään venäjää, kun vielä vuonna 1926 oli 98 prosentin äidinkielenä suomi. Tosin, kun 1990-luvun alussa Suomi mahdollisti inkeriläisten muuton Suomeen, on sen jälkeen moni inkeriläinen opetellut isovanhempiensa kielen. Inkeriläiset ovat perinteisesti puhuneet suomen kielen kaakkoismurteisiin kuuluvia Inkerin murteita. Näiden murteiden puhujia on nykyään hyvin harvassa. Maailman tunnetuin inkeriläinen lienee jääkiekkoilija Leo Komarov, lajin maailmanmestari ja olympiavoittaja Leijonista.

Koska Inkeri ympäröi Pietaria, ei samassa yhteydessä voida sivuuttaa pietarinsuomalaisia, joita on asunut kaupungissa sen perustamisesta alkaen. Itse asiassa 1900-luvun alussa vain Helsingissä eli enemmän suomalaisia kuin Pietarissa. 1800-luvun lopussa suomalaisia asuikin kaupungissa liki 30 000. Jako Pietarin suomalaisten ja Inkerin suomalaisten välillä on toisaalta ollut varsin sattumanvaraista, mutta karkean jaon mukaan inkeriläiset ovat Pietaria ympäröivän maaseudun suomalaisia ja Pietarin suomalaiset kaupunkilaisia. Pietarin suomalaisten määrä kuitenkin romahti 1900-luvun alussa. Toisaalta monella nykyisellä Pietarin suomalaistaustaisella asukkaalla lienee inkeriläiset juuret.

Siperiansuomalaiset ovat nimensä mukaisesti Siperiassa asuvia suomalaisia. Valtaosa siperiansuomalaisista on inkerinsuomalaisia, jotka ovat lähtöisin Inkerinmaalta, josta väestöä karkotettiin 1930–1940-luvuilla. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 000 inkeriläistä karkotettiin kotiseudultaan Siperiaan, ja heistä jopa kolmannes kuoli matkalla työleireille ja osa työleireillä Siperiassa. Alueella on kuitenkin elänyt suomalaisia jo 1800-luvun alusta alkaen, koska jo silloin inkeriläisiä lähetetiin Siperiaan. Inkeriläiset elivät silloin maaorjuudessa, ja kapinoivia talonpoikia lähetettiin rangaistukseksi kauas pohjoiseen. Siperiansuomalaiset kutsuvat itseään korlakoiksi, ja osa heistä on omaksunut tiedostetusti virolaisen identiteetin, koska virolaisiin suhtauduttiin Siperiassa hieman suopeammin kuin suomalaisiin. Vielä vuosituhannen vaihteessa Siperiassa eli suomalaisia, jotka osasivat suomea.

Kuolansuomalaisten historia liittyy myös 1800-lukuun: Kuolansuomalaiset eli muurmanninsuomalaiset ovat nimittäin Kuolan niemimaalla eläviä suomalaisia, joiden esivanhemmat olivat alueelle muuttaneita uudisasukkaita. He saapuivat Jäämeren rannoille 1860-luvulla nälkävuosien aikaan. Enimmillään Kuolassa asui noin 7 500 suomalaista, jos lukuun lasketaan noin tuhat henkeä kattanut Norjasta muuttanut kveeniväestö. Kuten inkeriläisetkin, kuolansuomalaiset kärsivät 1930-luvun Stalinin vainoissa ankaria vastoinkäymisiä. Nykyisin kuolansuomalaisia lienee enintään joitakin satoja, eikä suomen kielen taito ole yleistä.

Amerikansuomalaiset ja kanadansuomalaiset

Amerikansuomalaisiksi nimitetään 1640-luvulta nykypäivään saakka Pohjois-Amerikkaan muuttaneita suomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Erikseen voidaan vielä puhua kanadansuomalaisista, jotka ovat 1880-luvulta alkaen Kanadaan muuttaneita suomalaisia. Kokonaisuudessaan amerikansuomalaisia tai taustaltaan osin suomalaisia elää Pohjois-Amerikassa jopa liki miljoona henkeä. Yhdysvalloissa elää 230 000 henkeä, joilla on omien arvioidensa mukaan vain suomalaisia sukujuuria. Heistä 26 000 puhuu suomea. Kanadassa suomalaisia on 140 000, joista 17 000 puhuu suomea.

Pohjois-Amerikan suomalaisille alkoi 1800-luvun lopulla kehittyä oma kielimuoto, jota kutsutaan amerikansuomeksi tai fingliskaksi. Sen kielioppi on suomea, mutta siihen on sekoittunut uusia käsitteitä ja englantilaisperäisiä sanoja suomalaisittain äännettynä, kuten kaara (’auto’, car) tai paanari (’työtoveri’, partner). Amerikansuomea puhuivat ensimmäisen polven amerikansuomalaiset käyttökielenään aina 1950-luvulle asti. Sen jälkeen kielimuoto alkoi hiljalleen sammua. Toisen polven amerikansuomalaiset puhuivat sitä enää vain kotioloissa, ja he omaksuivat käyttökielekseen englannin. Amerikansuomea voi kuitenkin edelleen kuulla monin paikoin.

Mielenkiintoinen sivujuonne erityisesti Michiganin yläniemimaan alueen suomalaissiirtolaisten historiassa on heidän suhteensa alueen alkuperäisväestöön ojibwayintiaaneihin. Näitä kahta kansaa yhdisti erityisesti läheinen ja kunnioittava suhtautuminen luontoon sekä saunominen. Suomalaisten ja intiaanien suhteet johtivat ystävystymisiin ja moniin seka-avioliittoihin. Suomalaisten ja ojibwayintiaanien jälkeläiset ovat usein vaalineet enemmän intiaani- kuin suomalaisjuuriaan, eivätkä he puhu suomea. Tosin, monilla heistä on suomalainen sukunimi. Osaa suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä kutsutaan fintiaaneiksi. Taustansa vuoksi fintiaanit ovat olleet syrjittyjä, sillä heitä ei ole pidetty eurooppalaisina, mutta ei toisaalta täysverisinä intiaaneinakaan. Fintiaanien määräksi arvioidaan joitakin satoja tai tuhansia.

Amerikansuomalainen kulttuuri on hiljalleen hiipunut 1950-luvulta lähtien, mutta se on kokenut muutamia nousukausia viime vuosikymmenien mittaan. Vaikka monien tunnettujen henkilöiden tiedetään olevan amerikansuomalaisia, yhä useampi julkisuuden henkilö on löytänyt suomalaiset juurensa siinä missä niin sanotut tavallisetkin pohjoisamerikkalaiset. Tähän on syynä ennen kaikkea se, että sukututkimuksen tekeminen on helpottunut viime vuosina huomattavasti. Tunnettuja amerikansuomalaisia ovat muun muassa Hollywood-tähdet Pamela Anderson, Matt Damon ja Maila “Vampira” Nurmi ja avaruuslentäjä Timothy L. Kopra.

Karjalaiset

Karjalan kieltä puhuvia karjalaisia elää Venäjällä Karjalan tasavallassa sekä Suomessa. Niin sanottuja tytärkarjalaisia eli saarekekarjalaisia elää Venäjällä Tverin alueella, Novgorodin alueella. Karjalaisia elää myös pieniä määriä Ukrainassa ja Virossa Neuvostoliiton suurien pakkoväestönsiirtojen takia.

Karjalaiset lienevät monille suomalaisille sukukansoista tutuimpia, mutta kuitenkin heihin liittyy myös vääriä käsityksiä. Keskeistä on ymmärtää, että karjalaisten kansa ja suomalaisiin kuuluva karjalaisten heimo ovat kaksi eri asiaa, mutta heidän välillään vallitsee kiinteä kielen ja kulttuurin jatkumo. Toisin sanoen Suomessa puhuttavat kaakkoismurteet ja savolaismurteisiin kuuluvat karjalaismurteet ovat hyvin lähellä tiettyjä karjalan kielen murteita. Itäsuomalaisilla ja karjalaa puhuvilla karjalaisilla onkin paljon yhteistä historiaa, joka ulottuu aikaan, jolloin heidän esivanhempansa puhuivat muinaiskarjalaa. Siitä polveutuvat niin karjalan kieli kuin suomen kielen itämurteetkin. Suomalaisiin kuuluvat karjalaiset ymmärtävätkin usein helposti esimerkiksi karjalan kielen Vienan murteita.

Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennassa karjalan kieltä ilmoitti osaavansa noin 25 000 henkilöä, mutta kieltä voi taitaa jopa 30 000 henkeä. Kansallisuudeltaan karjalaisia on Venäjällä yhteensä noin 150 000 – 200 000. Vienankarjalaisia on tuhansia, samoin aunuksenkarjalaisia eli livviläisiä. Tverinkarjalaisia voi olla jopa 100 000. Valdainkarjalaisia eli Novgorodin karjalaisia oli 1850-luvulla vielä yli 27 000. Viimeiset heistä lienevät siirtyneet puhumaan venäjää viimeistään 1980-luvun aikana. Tihvinänkarjalaiset muodostavat myös oman ryhmänsä Karjalan ulkopuolella, ja voi olla, että tätä kielimuotoa vielä puhutaan.

Suomen karjalankielisten perinteisiä puhuma-aloja ovat olleet menetetty Karjala, Rimpi eli Rimminkylä Kuhmossa sekä Hietajärven ja Kuivajärven kylät Suomussalmella. Nykyisin tärkeimpiä karjalaisten keskittymiä Suomessa ovat Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, pääkaupunkiseutu, Tampere, Oulu, Lahti, Jyväskylä ja Mikkeli.

Suomessa voi olla jopa noin 100 000 – 200 000 karjalankielisten jälkeläistä. Heistä suurin osa on menetetyn Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään. Osa taas polveutuu Suomeen 1920-luvulla siirtyneistä karjalankielisistä. Suomessa elää noin 5 000 päivittäin karjalan kieltä käyttävää henkilöä, 11 600 kieltä osaavaa ja noin 20 000 kieltä ymmärtävää. Heistä livviä puhunee noin 40–45 %; varsinaiskarjalan etelämurteita noin 40–45 % ja varsinaiskarjalan Vienan murteita noin 10–15 %. Ukrainassa karjalaisia on noin 1 500, ja heistä noin sata osaa karjalaa. Virossa karjalaisia on puolestaan noin 360.

Suomessa tunnetuimpia karjalaisia lienevät runonlaulajat Anni Lehtonen, Arhippa ja Miihkali Perttunen, Vaassila Kieleväinen ja Ontrei Malinen. Sotahistoriaa tuntevat muistanevat vapaustaistelija Ukki Väinämöisen sekä generalissimus Aleksandr Suvorovin. Venäjän hyökättyä Ukrainaan yhdeksi Ukrainan armeijan sankariksi on noussut karjalainen Denys Prokopenko.

Karjalan kieli

Karjalan kieli on inkeroisen ohella suomen läheisin sukukieli, jos kveeniä ja meänkieltä ei lasketa omiksi kielikseen. Kieli jakautuu kahteen päämurteeseen, varsinaiskarjalaan ja aunuksenkarjalaan eli livviin. Varsinaiskarjala jakautuu vielä kahteen murteeseen, vienankarjalaan sekä eteläkarjalaan. Vienankarjalaa puhutaan Karjalan tasavallan pohjoisosissa, Vienan Karjalassa. Eteläkarjalan puhuma-alue on tästä etelään. Varsinaiskarjalaan kuuluvat myös Tverin Karjalassa puhuttavat karjalan kielen murteet. Aunuksenkarjalaa puhutaan Laatokan pohjoispuolella sekä Äänisen ja Laatokan välisillä alueilla, Aunuksen Karjalassa.

Usein myös lyydin kieli on laskettu karjalan murteeksi, vaikka erityisesti suomalaisessa tutkimuksessa sitä pidetään omana kielenään. Inkerinmaalla puhuttu inkeroinen muistuttaa myöskin karjalaa erittäin paljon, ja se lieneekin irtautunut muinaiskarjalan kielestä reilu tuhat vuotta sitten.

Karjala ja vepsä sekä suomen kielen itämurteet (kaakkois- ja savolaismurteet) palautuvat yhteiseen kielimuotoon, jota kutsutaan muinaiskarjalaksi. Savolais- ja kaakkoismurteilla onkin monia yhteisiä piirteitä karjalan kielen kanssa. On kuitenkin syytä muistaa, että Suomen Pohjois-Karjalassa puhutaan savolaismurteita, Etelä-Karjalassa kaakkoismurteita. Nämä ovat siis Suomen kielen murteita, eivät osa karjalan kieltä. Ennen toista maailmansotaa Suomelle kuuluneella Raja-Karjalan alueella puhuttiin myös karjalaa. Rajakarjalaiset evakot ja osa heidän jälkeläisistään osaavat karjalaa vieläkin.

Karjalan kielellä on Karjalan tasavallassa kansallisen kielen asema. Karjalan tasavallassa kielen tilanne on kuitenkin käytännössä huono, huonompi kuin useimmilla muilla Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden kansalliskielillä. Kielenvaihto karjalasta venäjään onkin toisen maailmansodan jälkeen edennyt nopeasti karjalaisten asuttamilla alueilla.

Historia ja kulttuuri

Rautakauden lopulla Laatokan länsirannikolla alkoi kukoistaa muinaiskarjalainen kulttuuri. Ruotsin ja Novgorodin valtataistelujen ja Pähkinäsaaren rauhan seurauksena karjalaiset jäivät keskiajalla Novgorodin, sittemmin Moskovan ja Venäjän vallan alle. Samalla he joutuivat myös ortodoksisen kristinuskon piiriin. Keskiajan ja uuden ajan kuluessa karjalaiset harjoittivat eränkäyntiä pohjoisessa Fennoskandiassa ja levittäytyivät vähitellen pohjoiseen Vienan Karjalaan sekä nykyisen Suomen Pohjois-Karjalan alueelle.

1600-luvulla Ruotsi sai Stolbovan rauhassa Venäjältä laajoja alueita, muun muassa Käkisalmen läänin. Tiukan protestanttisessa maassa ei ortodoksisiin karjalaisiin suhtauduttu lämmöllä, ja joukoittain karjalaisia pakenikin nykyisen Pohjois-Karjalan ja Laatokan Karjalan alueilta syvemmälle Venäjälle, Tverin, Novgorodin ja Tihvinän alueille. Tverin alueella elää tänäkin päivänä paljon karjalaisia, ja siellä kieli voi monin paikoin paremmin kuin Karjalan tasavallassa.

Karjalaiset ovat paikoin säilyttäneet vanhaa uskomusperinnettä ja kansankulttuuria paremmin kuin suomalaiset. Niinpä 1800-luvulla kansallisen heräämisen aikoihin suomalaiset kiinnostuivat Karjalasta ja karjalaisista: tieteessä ja taiteessa alkoi karelianismin aika. Merkittävä osa Suomen ja karjalaisten kansalliseepoksen Kalevalan runoista onkin kerätty nimenomaan Vienan Karjalan runokylistä, joita on yhteensä parikymmentä. Vienan kylistä kolme on nykyisen Suomen alueella. Lisäksi Suomen puolella on 11 muuta kylää, jotka eivät kuulu Vienan kyliin, josta on kerätty Kalevalan keskeisiä osia.

Suomen itsenäistyttyä yrittivät suomalaiset ja karjalaiset heimoaatetta kannattaneet aktivistit liittää niin sanotuissa heimosodissa Itä-Karjalan alueita Suomeen. Tämän seurauksena pinta-aloiltaan laajat Repolan ja Porajärven pitäjät liittyivät Suomeen. Heimosotien tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi, ja alueet palautuivat pian osaksi Neuvosto-Venäjää. Tuolloin noin 300 karjalaista pakeni Repolasta Suomeen. 1930-luvun lopulla Stalin kohdisti ankaria vainoja Karjalan karjalaiseen ja suomalaiseen älymystöön. Myös monet tavalliset karjalaiset joutuivat pakkotyöhön ja kuolemaan Stalinin leireille. Toisessa maailmansodassa paljon karjalaisia miehiä kaatui rintamalla. Osa taas antautui Suomen joukoille ja liittyi Suomen armeijaan monien inkeriläisten ja joidenkin vepsäläisten tavoin. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Karjalan tasavaltaan muutti työväkeä muualta Neuvostoliitosta. Kun valtiovaltakin edisti väestön muuttamista teollisuuskeskuksiin ja venäjän kielen käyttöä, tilanne loi otollisen pohjan kielenvaihdolle sekä karjalaisen kulttuurin surkastumiselle.

Lyydiläiset

Lyydiläiset eli lyydiköt ovat Aunuksenkannaksen itäosassa elävä itämerensuomalainen kansa. Heidän läheisimpiä sukukansojaan ovat karjalaiset ja vepsäläiset. Lyydiläisten määrää ei tarkkaan tiedetä, sillä heidät tilastoidaan Venäjällä karjalaisiksi. Lyydiläisten määräksi arvioidaan noin 10 000 henkeä, mutta heistä vain noin 3 000 puhuu lyydiä jollain tasolla. Tätä kattavammin heistä lyydiä puhuu ainoastaan noin 100–500 ihmistä. Tunnetuimpia lyydiläisiä ovat lyydin kirjakielen kehittäjä Miikul Pahomov ja Venäjän keisarikunnassa toimineen baltiansaksalaisen Fabergé-kultasepänliikkeen tunnetuin mestari Perhina Mihal. Lyydiläisten kansallispäivä on 23. toukokuuta ja lyydiläisen kulttuurin päivä 1. elokuuta.

Lyydiläiset ovat ovat säilyttäneet monia muinaisuskojansa tapoja ja uskomuksia. Lyydiläisten muinaisuskossa on erittäin paljon samoja piirteitä verrattuna muihin itämerensuomalaisiin kansoihin. Vanhin tunnettu lyydinkielinen kirjallinen katkelma on 1600-luvun alkuun ajoitettu käsikirjoitus, jossa on 11 loitsua. Lyydin kielen tutkimus alkoi vuonna 1845, kun D. E. D. Europaeus tutustui runon- ja sanastonkeruumatkallaan Päljärven ja Prääsän lyydiläisiin. Prääsässä hän tallensi Seppoi Ilmorin starinan. Se julkaistiin Suomettaressa vuonna 1847.

2000-luvulla Suomessa on järjestetty lyydin kielen kursseja ja Venäjällä lapsille on järjestetty joitakin kielikursseja. Lyydin kieli ja kulttuuri ovat silti vakavasti uhanalaisia.

Vepsäläiset

Vepsäläiset (vepsäksi vepsläižed) asuvat pääasiassa Äänisen ja Laatokan läheisyydessä Karjalan tasavallassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla. Vologdassa sijaitsee myös Vepsän kansallinen maalaiskunta, joka on alemman tason paikallinen itsehallintoalue. Maalaiskunta muodostettiin vuonna 2009 muun muassa Kujan vepsäläisestä kunnasta, johon kuuluu esimerkiksi Pondalan vepsäläiskylä. Vepsäläisiä elää Venäjällä noin 5 000 henkeä ja Ukrainassa muutama sata Neuvostoliitossa tehtyjen pakkoväestönsiirtojen seurauksena. Perinteisesti vepsäläisten tärkein elinkeino on ollut maatalous, jonka ohella on harjoitettu kalastusta.

Viikinkiajalla muinaisvepsäläisillä oli kolme pääasiallista asuma-alaa eli Šeksnajoen laakso Valkeajärvestä etelään, Sudajoen laakso Valkeajärvestä lounaaseen sekä Laatokkaan kaakosta laskevien jokien laaksot. Muinaisvepsäläisten kumpukalmistojen arkeologiset tutkimukset aloitti D. E. D. Europaeus 1870-luvulla. Ne kuvaavat hyvin sitä, miten itämerensuomalaiset ovat aina olleet linkkinä tai puristuksissa idän ja lännen välissä: Hautalöydöistä voi havaita yhteyksiä Staraja Ladogan viikinkisiirtokuntaan, läntiselle itämerensuomalaiselle alueelle, merjalaisten ja muiden volgalais-suomalaisten kansojen alueelle sekä myöhemmässä vaiheessa Novgorodiin ja Ylä-Volgan muinaisvenäläisiin ruhtinaskuntiin. Vepsäläiset, kuten muutkin itämerensuomalaiset, ottivat osaa viikinkien idänretkiin oppaina ja tulkkeina.

1000-luvun alussa vepsäläisiä alettiin kastaa kristilliseen uskoon, mutta he pitivät myös kiinni muinaisuskostaan. Kielen- ja kansanrunouden tutkijan E. N. Setälän mukaan on arveltu, että keskiajan tanskalaishistorioitsijan Saxo Grammaticusin mainitsema sankari Visinnus ja skandinaavisen taruston Visinn viittaisivat vepsäläisiin, samoin historioitsija Adam Bremeniläisen mainitsemana kansa wizzi. Heihin viitataan vanhoissa arabialaisissa lähteissä sanalla visu. Tutkija Martti Haavio taasen liitti vepsäläiset myyttisiin bjarmeihin. Myöhemmin vepsäläisiin on viitattu sanalla ves.

Ensimmäinen suomalaistutkija, joka tapasi vepsäläisiä oli Anders Johan Sjögren 1800-luvun alussa. Myöhemmin vepsäläisiä kansanrunoja keräsivät eritoten kielitieteilijät, kuten professori M. A. Castrén. Armas Otto Väisänen oli ensimmäinen, joka keräsi järjestelmällisesti vepsäläistä kansanperinnettä. Huomattavasti järjestelmällinen keräämistyö alkoi toisen maailmansodan aikana, jolloin Suomi miehitti Äänisen rannan vepsäläisalueet.

Jatkosodan jälkeen suomalaiset tutkijat eivät enää päässeet vepsäläisten alueelle, mutta tutkimuksia tehtiin aiemmin kerätyn aineiston pohjalta. Koska Neuvostoliitto miehitti Viroa, virolaiset tutkijat pääsivät suomalaisia helpommin tutkimaan vepsäläisiä ja muitakin Neuvostoliiton alueen suomensukuisia kansoja. Tarton yliopiston tutkijat tekivät ensimmäiset kenttätyömatkat vepsäläisten alueelle. Aluksi he keräsivät lähinnä kielitieteellistä aineistoa, mutta 1970-luvulla he aloivat kerätä myös kansatieteellistä aineistoa. Hiema ennen Neuvostoliiton romahtamista myös suomalaiset pääsivät alueelle entistä helpommin. Neuvostoliiton aikana vepsäläisiä tutkivat myös vepsäläiset itse sekä karjalaiset ja inkeriläiset tutkijat.

Kansallisuusaate alkoi levitä vepsäläisten keskuudessa Venäjän vallankumouksen aikana. Vepsäläinen G. Jelkin kirjoitti vepsäläisen näytelmän Tukkijoella, jota esitettiin muutaman kerran ennen kuin se kiellettiin Neuvostoliitossa poliittisista syistä. Vuoden 1926 väestönlaskennassa vepsäläisiä laskettiin olevan 32 773, eli heidän määränsä on huvennut nykypäivään tulteaessa hyvin voimakkaasti. Stalinin vainovuosina 1930-luvulla kaikki vepsänkieliset painotuotteet tuhottiin polttamalla.

Ainoa vepsäläiselle kulttuurille omistettu museo on Soutjärven vepsäläinen etnografinen Rjurik Lonin -museo, vepsäksi Šoutar’ven vepslahnje etnografine Rjurik Lonin -muzei. Elämän puu -kansanperinnejuhla on tärkeä osa nykypäivän elävää vepsäläisyyttä. Se on aitoa vepsäläistä kulttuuria parhaimmillaan. Nykyään monet vepsäläiset ovat muuttaneet kaupunkeihin, eikä vepsäläisyys ole enää kovinkaan näkyvää arjessa. Hyvässä tapauksessa vanhemmat saattavat puhua vepsää lapsilleen, mutta venäläinen koulujärjestelmä venäläistää lapsia tehokkaasti ja tavallisesti lapset puhuvat venäjää kavereilleen. Toisinaan myös perheissä hoidetaan arkiset asiat venäjäksi vepsän taidosta huolimatta, ja tietenkin television ohjelmat on lähes täysin venäjänkielisiä. Näin ollen monille nuorille on vaikeaa hahmottaa, mitä vepsäläisyys oikein on. Niin voi olla, vaikka nuori taitaisikin vepsän kielen. Niinpä Elonpuu on erittäin tärkeä juhla vepsäläisille. Se tuo ihmisiä yhteen musiikin, kulttuurin ja kansallispukujen äärelle Karjalasta, Vologdan alueelta, Leningradin alueelta, Pietarista ja Petroskoista. Tapahtuma auttaa lapsia ymmärtämään, että he eivät ole yksin vepsäläisyytensä kanssa.

Erityinen sija vepsän kirjakielen kehittämisessä ja viljelyssä on ollut Nina Zaitsevalla (s. 1946), joka on kääntänyt vepsäksi Uuden testamentin vuonna 2006. Hän on julkaissut vuonna 2012 laajan eeppisen runoelman Virantanaz, jota voidaa pitää vepsäläisten kansalliseepoksena. Hän on myös vepsäntänyt Kalevalan vuonna 2021. Tätä voimanaista voidaan pitää siis sekä vepsäläisten Agricolana että vepsäläisten Lönnrotina! Zaitsevan ohella Suomen tunnetuin vepsäläinen lienee kirjailija Raisa Lardot.

Inkerikot

Inkerikot tai inkeroiset ovat Karjalankannakselta Itä-Viroon ulottuvan Inkerin alueen alkuperäistä itämerensuomalaista väestöä. Inkerikot ovat ortodokseja, kun taas Suomesta aikanaan Inkeriin siirtyneistä suomalaisista eli inkeriläisistä valtaosa on luterilaisia. Inkerikkoja elää Venäjällä vain reilut pari sataa, ja vuosituhannen alussa Ukrainassa asui yli 800 inkerikkoa, jotka ovat päätyneet sinne Neuvostoliiton pakkoväestönsiirtojen seurauksena. Inkerissä inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen 2000-luvulla rakennettu valtava Laukaansuun teollisuuskeskus ja satama.

Arvellaan, että muinaiskarjalaiset jakautuivat 800–900-lukujen aikaan karjalaisiksi ja inkerikoiksi. Inkerikot ovat myös historian saatossa kutsuneet itseään karjalaisiksi. Inkerikot ovat joutuneet monien muidenkin itämerensuomalaisten kansojen tavoin idän ja lännen välisten sotien ja konfliktien jalkoihin. Silti heitä oli vielä 1900-luvun alussa reilusti yli 25 000.

Vuonna 1932 inkeriläinen Väinö Junus laati inkeroiselle aapisen, seuraavina vuosina kaksi lukukirjaa ja vuonna 1936 inkeroisen kieliopin. Ensimmäiset kirjat perustuivat Soikkolan murteeseen, kun taas vuoden 1936 kielioppiin oli otettu piirteitä myös Ala-Laukaan inkeroisesta. Oppikirjoissa näkyy myös suomen kielen vaikutus. Muutenkin inkeroinen on karjalan ohella suomen lähin sukukieli, jos meänkieltä ja kveeniä ei oteta lukuun. Inkerikkojen kulttuurielämä ja inkeroisen kielen kehitys pysähtyivät nopeasti, ja vuonna 1937 inkerikonkielinen opetus lopetettiin kouluissa. Syynä tähän oli tietenkin Josif Stalinin valtaannousu. Väinö Junus teloitettiin Stalinin vainoissa syyskuussa 1937 ampumalla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkään inkeroiselle ei ole yritetty kehittää uutta kirjakieltä. Jatkosodan aikana inkeroisia evakuoitiin yhdessä vatjalaisten ja inkeriläisten kanssa Suomeen, mutta sodan jälkeen Neuvostoliiton sanelemat ankarat rauhanehdot vaativat evakkojen luovuttamista takaisin. Tuolloin inkerikot sijoitettiin Novgorodin, Kalininin ja Jaroslavlin alueille eli kauas inkerikkojen perinteisistä asuma-aloista.

Monet inkerikkojen kansarunoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot, jotka päätyivät Kalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikko on runonlaulaja Larin Paraske, joka toisinaan virheellisesti mainitaan inkeriläiseksi. Paraske on näyttelijätär Eeva Litmasen isoisän äidinäiti. Näin ollen hän on sukua myös Litmasen tyttärelle Karollina Franckille, joka on myös näyttelijätär. Parasken ohella toinen tunnettu inkeroisrunonlaulaja oli Ontropo Melnikov. Inkeroisten kansalliseepos on yhteinen vatjalaisten kanssa, ja sen nimi on Pääskölintu – päivälintu. Teoksen on laatinut inkeriläinen Arvo Survo (s. 1954).

Vatjalaiset

Vatjalaiset (vatjaksi vad’d’alaizõd) ovat inkerikkojen ja inkeriläisten tapaan Inkerissä asuva kansa. Jo pitkään on ajateltu, että vatjalaiset ovat katoamisen partaalla. Vatjalaisten perinteinen asuma-alue on sijainnut Laukaanjoen ympäristössä Inkerin luoteisosassa jokseenkin lähellä Viron rajaa. Venäjällä oli vatjalaisia vuoden 2020 väestönlaskennan mukaan 99. Heitä oli hieman enemmän kuin edellisessä väestönlaskennassa, jolloin heitä oli 64. Vielä vuonna 1848 vatjalaisia eli 32 kylässä 5 148 henkeä.

Vatjan kieli on erittäin uhanalainen ja sillä on noin kymmenkunta puhujaa. Se on mielenkiintoinen linkki viron ja suomen kielten välillä, eikä sen asemasta ole täyttä selvyyttä. Toiset pitävät sitä muun muassa suomen ja karjalan kera pohjoisiin itämerensuomalaisiin kieliin kuuluvana, toiset laskevat sen eteläisiin kieliin viron kanssa. Virossakin vaikuttanut suomalaisarkeologi A. M. Tallgrenin mukaan vatjalaiset polveutuvat Inkeriin Virosta tulleista asukkaista, jotka levittäytyivät Inkeriin 200–500-luvuilla. Paul Ariste taas katsoi Narvajoen seudulla puhutun aikoinaan yhtenäistä viron murretta, josta vatja on sitten eristyksen kautta erkaantunut omaksi kielekseen. Onkin huomattavaaa, että vatjalaiset kutsuvat joskus kieltään nimityksen vad’d’aa tšeeli ohella nimellä maatšeeli, kuten virolaisetkin kutsuvat omaa kieltään nimellä maakeel (‘maankieli’).

Ensimmäiset kirjalliset lähteet vatjalaisista ovat keskiaikaiset venäläiset lähteet, joissa kirjoitetaan voď-kansasta. 1000-luvun alussa vatjalaiset olivat vielä itsenäisiä. Vähitellen he kuitenkin joutuivat Novgorodin ruhtinaskunnan vallan alle. Kuitenkin jo vuonna 1149 he osallistuivat Novgorodin liittolaisina sotaretkelle jäämejä eli länsisuomalaisia tai hämäläisiä vastaan. Novgorodilaiset käännyttivät vatjalaiset kristilliseen uskoon 1100-luvun aikana. Yksi Novgorodin ruhtinaskunnan hallintoalue, Vatjan viidennes, oli nimetty vatjalaisten mukaan.

1200-luvun alussa katolisen kirkon lähetystyö alkoi saada jalansijaa Baltian maissa. Paavi Aleksanteri nimitti vuonna 1255 piispan Vatjaa ja Karjalaa varten. Kalparitaristo teki sotaretken Inkeriin vuonna 1240 ja perusti sinne Kaprion linnan. Saksalaisen ritarikunnan Vinke von Overberg teki sotaretken Inkeriin vuosina 1444–1447 ja otti vatjalaisia sotavankeja. Heidät kuljetettiin latvialaisen Bauskan kaupungin alueelle rakentamaan linnaa. Tästä ryhmästä muodostui latvianvatjalainen heimo, kreevinit. He säilyttivät monia vatjalaisia tapoja aina 1800-luvun alkuun saakka. Heidän kulttuurinsa oli muutenkin hyvin omaleimaista. Latvian kansallisrunoilija Jānis Pliekšānsilla tiedetään olleen kreevinejä esivanhemmissaan.

Anna Ivanovna oli 1830–1850-luvuilla merkittävänä vatjalaisen kansanrunouden ja itkuvirsien taitaja. Hän oli syntynyt 1790-luvulla Kattilassa Rudjan kylässä. Ensimmäisenä tutkijana hänet tapasi Anders Johan Sjögren vuonna 1831. 1830–1850-luvuilla vatjan kieltä ja kansanrunoutta tallensivat Inkerissä Kattilassa Gabriel Rein, Antal Reguly, Elias Lönnrot, August Ahlqvist ja D. E. D. Europaeus. Lönnrot keräsi Ivanovnalta jopa 2 500 säettä lauluja ja itkuvirsiä. Ivanovnan laulamia runoja on julkaistu Suomen kansan vanhoissa runoissa. Laajin vatjan sanakirja on laadittu Virossa. Vuonna 2013 julkaistu Vadja keele sõnaraamat – Vaďďaa tšeele sõna-tširja on myös saatavilla verkossa.

Vatjalainen Tarton yliopistossa opiskellut Dmitri Tsvetkov kehitti vatjalle kirjakieltä 1920-luvulla, mutta hän menehtyi ennen kuin sai sen kokonaan valmiiksi. Stalinin aika oli vatjalaisillekin tuhoisaa. Pahimmat vainon vuodet olivat 1937–1938, jolloin väestöä tapettiin, vangittiin, karkotettiin ja vietiin Neuvostoliiton keskitysleireille.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakui suuren osa vatjalaisista yhdessä inkerikkojen ja inkeriläisten kera Suomeen. Vatjalaiset eivät sopeutuneet Suomeen yhtä hyvin kuin inkeriläiset. Suomalaiset suhtautuivat vatjalaisiin epäillen heidän ortodoksisen uskonsa tähden. Osa evakuoiduista jäi asumaan Viroon. Sodan jälkeen Suomeen evakuoidut palautettiin Neuvostoliiton ankarien rauhanehtojen vuoksi Neuvostoliittoon. Tuolloisen tavan mukaan heidät siirrettiin pois kotiseuduiltaan. Vatjalaiset saivat palata kotiseuduilleen vasta vuonna 1956, jolloin he saivat huomata, että heidän kotinsa ja maatilansa oli asutettu venäläisillä.

Venäläinen, mutta vatjalaisen kanssa avioitunut Tatjana Jefimova perusti vuonna 1997 Joenperän kylään vatjalaismuseon. Vuonna 2003 vatjalaiset ottivat käyttöönsä oman lipun, vaakunan ja kansallishymnin. Vatjalaisten kansallispäivä on 13. lokakuuta. Vatjalaisten kansalliseepos Pääskölintu – päivälintu on yhteinen inkerikkojen kanssa. Teoksen on laatinut inkeriläinen Arvo Survo. Puolestaan yksi tunnetuimmista vatjalaistaustaista henkilöistä lienee jazz-muusikko Lembit Saarsalu. Hänen isänsä oli vatjalainen, äiti virolainen.

Vuonna 2001 Luutsan vatjalaismuseo tuhottiin polttopulloiskulla. Jefimovit saivat vakuutusten tuella pystytetyksi uuden museon, mutta parin vuoden kuluttua sekin poltettiin. Sukukansojen ystävät keräsi varoja museon jälleenrakentamiseen. Toimimme tuolloin nimellä Suomen sukukansajärjestöjen liitto ry eli Susu.

Virolaiset

Virolaiset ovat suomalaisten jälkeen toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Suomalaiset ja virolaiset nimittävätkin toisiaan veljeskansoiksi (vir. vennasrahvas). Virolaiset ovat kaikkiaan kolmanneksi suurin suomalais-ugrilainen kansa. Heitä asuu Virossa asuu noin 920 000. Viro, Unkari ja Suomi ovat ainoat suomalais-ugrilaisten kansallisvaltiot. Siksi Viron kansallismuseossa Tartossa onkin pysyvä suomalais-ugrilaisten kansojen näyttely, jotta kaikilla sukukansoilla olisi edes omat kansallismuseonsa.

Suomenkielinen nimitys virolaiset juontaa juurensa muinaiseen Virumaan suurmaakuntaan. Suomesta oli tiheät yhteydet Virumaalle ainakin 800 vuoden ajan, kunnes Neuvostoliitto miehitti Viron. Virumaan nimitys vakiintui sittemmin tarkoittamaan koko maata ja kaikkia virolaisia. Ennen kuin virolaisten oma nimitys eestlased vakiintui käyttöön, he kutsuivat itseään nimityksellä maarahvas (‘maanrahvas’ tai ‘maankansa’) ja kieltään nimellä maakeel (‘maankieli’). Nimitys eestlased vakiintui käyttöön vasta 1800-luvulla. Nimitys pohjaa Tacituksen Germania-teoksessaan vuonna 98 mainitsemien aestien nimitykseen, jotka oletettavasti asuivat Itämeren rannikolla.

Ristiretkeläiset tulivat Baltiaan saksalaisten kauppiaiden perässä 1100-luvun loppupuolella. Baltiaan perustettiin myös Kalparitaristo, jonka avulla aloitettiin paikallisten käännyttäminen kristilliseen uskoon väkipakolla. Vuonna 1217 virolainen heimopäällikkö Lembitu, jonka nimi vastaa suomalaisten ja karjalaisten Lemminkäistä, kokosi virolaiset saksalaisia vastaan. Lembitu joukkoineen kuitenkin kärsi tappion Matinpäivän taistelussa. Saksalaisten lisäksi virolaisia vastaan sotivat myöhemmin tanskalaiset ja ruotsalaiset. Pohjoinen Viro päätyi tanskalaisille, ja tuolta ajalta juontuu pääkaupungin Tallinnan eli Taanien linnan nimitys. Saksalaiset kukistivat viimeisen Viron muinaismaakunnista, Saarenmaan, vuonna 1227. Ristiretkien jälkeen Viron pohjoisosa jäi Tanskalle aina vuoteen 1346 saakka. Tuolloin Tanskan kuningas myi sen Saksalaiselle ritarikunnalle. Muita alueita Virossa hallitsivat ritarikunta ja piispanistuimet.

Saksalaisten valloitusretkien jälkeen Viro jaettiin nopeasti moisioihin eli kartanoihin. Niiden talonpojista tuli moisioiden maaorjia, mikä vakiintui 1400-luvulle tultaessa. Monet talonpojat pakenivat kaupunkeihin, joissa heitä tarvittiin työvoimaksi. Kaupunkien yläluokka koostui saksalaisista maahanmuuttajista, mikä johti siihen, että ne virolaiset, jotka onnistuivat kohoamaan yhteiskunnallisilla tikapuilla saksalaistuivat. 

Koko Viron alue päätyi Ruotsin haltuun 1600-luvulla. Tätä aikaa Virossa muistellaan hyvänä aikakautena, ja tuolloin perustettiin muun muassa itämerensuomalaisten kansojen vanhin yliopisto, Tarton yliopisto. Tämä tapahtui vuonna 1632. Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi kuitenkin menetti Viron Venäjän keisarikunnalle vuonna 1721.

Kansallinen herääminen alkoi virolaisten parissa hieman suomalaisten jälkeen, 1800-luvun toisella puoliskolla. Tuolloin Virossa syntyi kansankielinen kirjallisuus. Ensimmäinen vironkielinen lehti Perno Poostimees, joka nykyään tunnetaan nimellä Postimees, alkoi ilmestyä vuonna 1857. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, virolaisten kansalliseepos, julkaistiin vuonna 1862. Teoksen ideoi F. R. Faehlmann, joka liitti yhdeksi sen hahmoista Vanemuine-jumalan (‘vanhemmoinen’), joka tietenkin vastaa Väinämöistä.

Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918–1920 ja 1921–1922. Suomen valtio ei virallisesti ollut retkissä mukana. Sodissa oli mukana yhteensä noin 9 000 suomalaista. Heitä ajoivat heimoaate, kommunisminvastaisuus, haaveet Suur-Suomesta tai seikkailunhalu. Kaikkiaan näitä sotia oli kuusi, joista yksi johti tavoiteltuun tulokseen: Viro säilytti vuonna 1918 saavuten itsenäisyytensä, kun Viron vapaussota loppui vuonna 1920.

Viron vapaussodassa (vir. Vabadussõda) oli monia käänteitä. Viro oli julistautunut itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Jo seuraavana päivänä saksalaiset miehittivät Viron. Saksa kuitenkin hävisi 1. maailmansodan ja marraskuussa 1918 valta alkoi taas siirtyä virolaisille. Sitten bolševikit hyökkäsivät Narvaan 22. marraskuuta 1918, ja heitä vyöryi myös Võruun, Rakvereen ja Tarttoon. Tilanne oli uhkaava, ja Viro pyysi Suomea apuun.
Valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin vaatimuksesta ja kenraali C. G. E. Mannerheimin johdolla Viroa päätettiin tukea. Svinhufvud totesi: ”Ystäviä on autettava”.

Halukkaita oli paljon, 4 000, ja joukot, Pohjan-Pojat (vir. Põhja Pojad) ja I Suomalainen Vapaajoukko koottiin nopeasti. Suomalaisten apu nosti virolaisten taistelutahtoa ja virolaiset saivat sodassa ensimmäiset voittonsa. I Suomalainen Vapaajoukko valtasi jopa uhkarohkein ottein Narvan takaisin Virolle bolševikkien paetessa pakokauhun vallassa, ja Pohjan-Pojat taistelivat puolestaan eteläisessä Virossa ja jopa Latvian puolella ajaessaan Latvian sosialistisen neuvostotasavallan joukkoja takaa.

Suomalaisten osa vapaussodassa ei ollut sotilaallisesti suuri, ja osa suomalaisista käyttäytyi vapaa-aikanaan sopimattomasti. Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että vapaaehtoisten saapuminen ja heidän tuomansa rohkaisu olivat virolaisille ratkaisevaksi avuksi, mikä auttoi Viroa vapaussodassa. Näin vasta itsenäistynyt Viro säilytti itsenäisyytensä.

Itsenäisen Viron sisäpoliittinen tilanne oli sekava kommunistien vallankaappausyritykseen saakka, joka tapahtui vuonna 1924. Saman vuosikymmenen lopulla myös Viroa koetteli talouskriisi. Presidentinvaalien alla 12. maaliskuuta 1934 Konstantin Päts kaappasi vallan. Saksan ja Neuvostoliiton välisessä Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Saksa antoi Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Viron hallitusta painostettiin ottamaan maahan Neuvostoliiton sotilaita. Kommunistit ottivat vallan vuonna 1940 ja Viro liitettiin 6. elokuuta 1940 Viron sosialistisena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon. Seuraavana kesäkuuna neuvostomiehittäjät lähettivät yli 10 000 virolaista Siperiaan.

Neuvostomiehitys kesti vuoden verran ja saksalaiset palasivat. Osa virolaisista palveli saksalaisten joukoissa ja osa pakeni maasta, mutta liki 3 400 virolaista liittyi jatkosodassa Suomen armeijaan. Heitä kutsutaan Suomen-pojiksi (soomepoisid). Virolaiset ovat merenkulkijakansaa, ja Suomen laivaston vahvuudesta 10 prosenttia olikin virolaisia. Valtaosa Suomen-pojista oli koulutettuja, sillä noin 45 prosentilla oli akateeminen loppututkinto ja monet olivat ylioppilaita. Virolaiset olivat kaikkiaan hyvin maanpuolustustahtoisia. Monet virolaiset olisivat jo syksyllä 1939 halunneet taistella Suomen tavoin Neuvostoliiton miehitystä vastaan tai liittyä talvisotaan, mutta Viron valtionjohto kuitenkin teki Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen, mikä lopulta oli johti Viron miehitykseen kesällä 1940.

Virolaisten motto oli “Soome vabaduse ja Eesti au eest” eli ‘Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta’. Toisaalta he halusivat myös saada sotilaskoulutusta, josta olisi hyötyä Viron vapauttamiseksi. Virolaiset halusivat toimia vastavuoroisesti, sillä olivathan suomalaiset auttaneet virolaisia Viron vapaussodassa. Suomen-pojat mielsivät myös olevansa Suomen jääkäriliikkeen perillisiä. Suomen-poikien rykmentti oli Jalkaväkirykmentti 200 (JR 200), joka osallistui Karjalankannaksen suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin etulinjasta. Virolaiset tekivät myös Suomen sotahistorian ensimmäisen laskuvarjomaahantulon.

Jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset palasivat Viroon taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan elokuussa 1944, kun saksalaiset aloittivat vetäytymisensä Virosta. Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin heti vastahyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vaikka saksalaiset olivatkin vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli murskaava ylivoima, Suomen-pojat pysäyttivät neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi. Tuona aikana noin 80 000 virolaista saatiin evakuoitua Tallinnasta turvaan muun muass Ruotsiin, pakoon Neuvostoliiton teloituksia, kyydityksiä ja keskitysleirejä.

Lopulta virolaisten vastarinta kuitenkin murtui ja liki tuhat Suomen-poikaa lähetettiin leireille Siperiaan. Tavanomaisimmin Suomen-pojille tuomittiin pakkotyötä 15+5+5 vuotta, mutta joillekin jopa 25+5 vuotta. Leireillä tapettiin julmasti vastasyntyneitä ja pikkulapsia aikuisten kuollessa nälkään ja uupumukseen. Ruuaksi virolaiset joutuivat jopa keräämään männynneulasia.

Osa Suomen-pojista jatkoi taisteluaan neuvostomiehittäjiä vastaan metsiin kätkeytyneinä sisseinä, joita kutsutaan metsäveljiksi. He rakensivat mitä taidokkaimpia ja ovelimpia asumuksia, joissa he piilottelivat.

Vuonna 1949 yli 21 000 virolaista kyyditettiin Siperiaan niin sanotuissa maaliskuun kyydityksissä. Lähes kolme neljäsosaa karkotetuista oli naisia ja lapsia.

Neuvostoaikana Viroon muutti paljon asukkaita muualta Neuvostoliitosta ja virolaisten suhteellinen osuus maan väestöstä laski huomattavasti.

Lokakuussa 1980 julkaistiin niin sanottu Neljänkymmenen kirje (vir. Neljakümne kiri) eli Julkinen kirje Viron SNT:stä (vir. Avalik kiri Eesti NSV-st), jossa 40 virolaisen sivistyneistön edustajaa allekirjoitti julkilausuman, jonka mukaan viron kieltä tulee puolustaa. He vastustivat venäläistämistä sekä vallanpitäjien omavaltaista menettelyä syksyn nuorisolevottomuuksien taltutamisessa. Kirjettä ei käsitelty Neuvostoliitossa julkisesti lainkaan, mutta se levisi Virossa laajalti kädestä käteen, ja sitä levitettiin myös ulkomailla.

Lopulta Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1991. Tätä edelsivät suuret mielenosoitukset, jotka alkoivat niin sanotusta fosforiittisodasta vuonna 1987, jossa virolaiset protestoivat itäiseen Viroon suunniteltuja suuria fosforiittikaivoksia. Protestit laajenivat myöhemmin laulavaksi vallankumoukseksi, jossa virolaiset kerääntyivät huomattavan suuriksi väkijoukoiksi laulamaan ikiaikaisia kansanlauluja ja kansallismielisiä sävelmiä.

Osana laulavaa vallankumousta muodostettiin myös koko Baltian läpäissyt Baltian ketju (vir. Balti kett), jossa noin kaksi miljoonaa toisiaan kädestä kiinni pitävää ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen 50-vuotispäivänä. Myös vuoden 1987 Hirveparkin kansalliskokous oli tärkeä askel virolaisille kohti paluuta vapauteen.

Laulavan vallankumouksen aikaan Viron tasavallan lippu, sinimustvalge ilmestyi osaksi mielenosoituksia. Yksi koko kansakunnan muistiin tallentuneita tapahtumia on, kun suuren laulujuhlan aikaan tuntemattomaksi jäänyt henkilö ajoi väkijoukon ohitse moottoripyörällä, johon oli kiinnitetty Viron lippu. Tämä oli uskalias teko, sillä neuvostomiehityksen aikaan väärät väriyhdistelmät vaatteissakin saattoivat johtaa hankaluuksiin. Lopulta Viron tasavallan alkuperäinen lippu rohjettiin kaivaa esiin erään maatilan tulisijan alta, jonne se oli piilotettu 1940-luvulla. Paikan tunsi vain muutama uskottu mies, joista osa oli jo ehtinyt kuolla neuvostomiehityksen aikana.

Matkaillessa Virossa veljeskansamme lippu näkyykin kaikkialla. Muita virolaisten tunnuksia ovat kansalliseläin susi, jolle on erittäin paljon lempinimiä, kansallislintu haarapääsky, kansalliskukka ruiskaunokki, kansallispuu tammi ja kansallishymni Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, jossa on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laulussa ja liiviläisten kansallishymnissä. Myös Porilaisten marssi on Virossa tunnettu, onhan se maan puolustusvoimien komentajan kunniamarssi.

Vuoden 1991 elokuussa neuvostojoukot pyrkivät hillitsemään vallankumousta ja ne yrittävät saada tiedotusvälineet takaisin haltuunsa. Erääksi Viron itsenäisyyden palauttamisen tärkeimmistä vertauskuvista nousi Tallinnan televisiotorni, jonka miehittäjät yrittivät saada haltuunsa. Tornia saapui puolustamaan ihmisiä kaikkialta Virosta. He muodostivat ihmisrenkaan tornin ympärille ymmällään olleiden neuvostosotilaiden miettiessä seuraavaa siirtoaan. Lopulta joukot vetäytyivät tornilta ja virolaiset julistivat Viron itsenäisyyden palautetuksi samana päivänä, 20. elokuuta. Viron itsenäisyyden alla Suomi tuki Viroa salassa enemmän kuin mikään muu valtio. Monet tavalliset kansalaiset olivat aloitteellisia asiassa. Itsenäisyyden palautumisen jälkeen Suomi tuki Viroa monin tavoin erilaisissa hankkeissa.

Nykyään Viro tunnetaan korkean teknologian maana, jonka kansa ei häpeä suomalais-ugrilaisuuttaan, vaan juhlii sitä kansallispuvuissa laulaen ja tanssien aina mahdollisuuden tullen. Kansanperinne ja tuki sukukansoille ovat osa arkipäivän puhetta. Viro onkin yhtä aikaa moderni sivistysvaltio, jonka asukkaat tuntevat historiansa ja arvostavat kieltään. Maailmalla tunnetuimpia virolaisia lienee säveltäjäsuuruus Arvo Pärt. Suomessa taas muistetaan presidentti Lennart Meri, laulaja Georg Ots, ralliautoilija Ott Tänak ja kansallisrunoilija Lydia Koidula, jonka runo Suomen silta kuvaa kansojemme suhteita (ote runon lopusta):

”Sä heimon helmi kaunoinen
onnea koitoksiisi,
nyt veljeskansa vähäinen
on kilpakumppanisi.
Siis laula, sydän, helise,
vaskea vasten taomme,
liitäköön sanat siivin.

On mieli meillä yhteinen,
ainoa aatoksemme!
Todeksi teemme toiveemme
ja Suomenlahden laineita
pohjoisen tuulen soidessa
laulaen tervehdimme!
Onnea, Suomen Silta!”

Ulkovirolaiset

Ruotsinvirolaisia on noin 25 000 – 30 000. Kanadan Ontariossa elää samoilla alueilla suomalaisten kanssa 25 000 – 50 000 virolaista. Yhdysvalloissa heitä on liki 30 000. Suomessa virolaisia asuu 50 000 – 60 000. Moni heistä on varsin tunnettu, kuten itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal, jääkiekkoilija Siim Liivik, sosiaalisen median vaikuttaja ja fitness-malli Erna Husko, urheiluselostaja Erkki Mustakari, kirjailija-kansanedustaja Jutta Zilliacus ja kirjailija Sofi Oksanen.

Eteläviron kieli ja sen puhujat: võrolaiset, setukaiset, mulgit ja tarttolaiset

Eteläviron kieltä nimitys on eteläviroksi lõunaeesti kiil. Suomeksi siitä käytetään myös nimityksiä eteläviron murreryhmä, võron kieli tai võro-seton kieli.

Katso myös: järjestämme vuosittain võron kielen luennon võron kielen viikon kunniaksi.

Eteläviron kieli on yksi suomen lähisukukielistä. Perinteisesti eteläviro on laskettu yhdeksi viron kielen päämurteista, mutta kielitieteellisten tosiseikkojen perusteella on syytä pitää sitä omana kielenään. Eteläviron ja (pohjois)viron välillä on syviä eroja, ja nykyään uskotaankin eteläviron eronneen muiden itämerensuomalaisten kielten yhteydestä jo kauan aikaa sitten.

Eteläviron puhujia on noin 89 000, jos mukaan ei lasketa seton kielen puhujia. Etelävirolaiset eivät ole yhtenäinen kansa, sillä suurin osa võron murteen puhujista pitää itseään virolaisina, kun taas seton murteen puhujat, setukaiset, pitävät itseään omana virolaisten heimona tai omana kansanaan. Setukaiset ovatkin eläneet muita virolaisia kauemmin Venäjän läheisyydessä ja ovat perinteisesti ortodokseja. Nykyisin Setumaa on jakautunut Viron ja Venäjän kesken, sillä Neuvostoliiton miehitettyä Viron maiden välistä rajaa siirrettiin niin, että Viron itsenäistyessä osa setukaisista jäi Venäjän puolen rajaa. Tästä huolimatta Setumaalla on säilynyt paljon vanhaa kansanperinnettä.

Võrolaisia on puolestaan noin 75 000, ja võroa puhuu noin 70 000 ihmistä. Setukaisia on noin 10 000–20 000, ja setoa puhuu noin 5 000 henkeä. Setukaisista noin 200 asuu Venäjän puolen rajaa. Nykyisin setukaiskulttuuria pitää yllä muun muassa setukaisyhtye Zetod. Setukaiset järjestävät vuosittain suuret pidot Setumaalla ja perustavat elokuun ensimmäisenä viikonloppuna itselleen kuningaskunnan. Tapahtuma on todella hauska ja mielenkiintoinen koko perheen tapahtuma, jossa osallistujien kansallispukuprosentti on varsin korkea! Sukukansojen ystävät teki vuonna 2023 retken kuningaskuntapäiville virolaisten yhteistyöseurojensa CultUralin ja Hõimulõimedin kanssa.

Puolestaan Mulgin murretta puhuu noin 9 700 henkeä ja perinteistä Tarton murretta noin 4 100. Muita pieniä etelävirolaisten ryhmiä ovat Kraasnan virolaiset, leivut ja lutsit. Kraasnan virolaiset asuvat lähellä Viron rajaa Venäjällä Krasnogorodskojen ja Opotškan välisellä alueella. Vielä vuonna 1902 Kraasnassa eli liki 2 000 virolaista, ja heistä sata puhui setolle läheistä eteläviron murretta. Leivut ja lutsit ovat latvianvirolaisia. Viimeinen leivun murretta puhunut leivu kuoli vuonna 1988, kun vielä 1780-luvulla leivuja oli tuhansia. Leivut asuttavat perinteisesti Gulbenen ja Alūksnen kuntia. Lutsit ovat taas Ljutsynin maakunnan asukkaita. Vuonna 1893 lutseja oli 4 400, joista 800 puhui Lutsin murretta. Viimeinen Lutsin murteen puhuja kuoli vuonna 2006. Osa alueen asukkaista identifioituu edelleen lutseiksi. Uldis Ivars Jānis Balodis julkaisi lutsin kielellä aapisen vuonna 2020.

Kielen historiaa

Eteläviron kieli siis jakautuu võron, seton, mulgin ja tarton murteisiin. Näistä mulgin ja tarton murteet ovat niin sanottuja siirtymämurteistoja, joissa on piirteitä myös pohjoisvirolaisista murteista. Pohjois- ja eteläviron välinen ero on varsin syvä, vaikka vuosisatojen mittainen rinnakkaiselo on aiheuttanut myös erojen tasoittumista. Eteläviro on monelta osin hyvin arkaainen eli vanhakantainen itämerensuomalainen kieli. Se on säilyttänyt monia kantasuomen puhuma-ajan (noin 900 eaa. – noin 800 jaa.) piirteitä, jotka muista itämerensuomalaisista kielistä nykyään puuttuvat.

Eteläviro erkaantui myöhäiskantasuomesta selvästi ennen pohjoisviroa. Lisäksi eteläisen ja pohjoisen Viron välillä on vallinnut tärkeä kulttuuriraja, joka on jossain määrin samanlainen kuin Suomessa oleva läntisen ja itäisen kulttuurin raja. Tätä kulttuurirajaa vahvisti entisestään myös vanha Liivinmaan raja. Se muodostui viimeistään 1200-luvulla, jolloin saksalaiset valloittivat Baltian, jakoivat sen osiin ja alkoivat kastaa Baltian väestöä kristilliseen uskoon enemmän tai vähemmän väkisin. 1500-luvulla rajan pohjoispuolella sijainnut Vironmaa eli nykyinen Pohjois-Viron alue päätyi ruotsalaisten vallan alle. Vironmaan eteläpuolinen Liivinmaa päätyi ruotsalaisten haltuun 1600-luvulla, ja vuonna 1632 Kustaa II Aadolf perusti Tarttoon yliopiston.

Tuo vuosisatoja kestänyt jako kasvatti siis eroja eteläisen ja pohjoisen Viron kulttuurialueiden välillä. Kuten todettua, erot näkyivät ja näkyvät vieläkin myös alueiden kielimuodoissa. 1600-luvulla eteläviron kielellä oli jopa selvä etumatka pohjoisviron kieleen nähden. Vuonna 1632 eteläviroksi julkaistiin esimerkiksi katekismus ja evankeliumit. Pohjoisviroksi ne julkaistiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Ensimmäinen eteläviron kielioppi julkaistiin vuonna 1648. Lisäksi Uusi testamentti Wastne Testament julkaistiin niin sanotulla Tarton kielellä jo vuonna 1686.

Vielä 1600-luvunkin jälkeen eteläviron ja pohjoisviron kielet olivat kaikenlaisen kirjallisuuden suhteen tasaväkisessä tilanteessa. Vasta 1700-luvun puolivälissä kielten kilvoittelu alkoi kääntyä pohjoisviron eduksi. 1800-luvulla etelävirolaisen kirjallisuuden osuus kaikesta Viron kirjallisuudesta romahti: aluksi se kattoi 40 prosenttia kaikesta kirjallisuudesta, mutta 1800-luvun lopulla sen osuus oli vain 5 prosenttia.

Eteläviron kirjakielen käyttö hiipui täysin 1800-luvulla, kun pohjoisviron asema kirjakielenä vahvistui entisestään. Viron itsenäisyyden alkuaikoina sekä neuvostomiehityksen aikana eteläviroa ei opetettu kouluissa. Vasta 1980-luvulta alkaen sen asema on alkanut kohentua. Kun neuvostomiehitys loppui, Viron valtio alkoi tukea eteläviron elvyttämistä, ja kielellä onkin varsin runsaasti puhujia Viron eteläosissa.

Võron kielellä julkaistaan kirjallisuutta ja sitä käytetään mediassa. Kieltä opetetaan kouluissa kaakkoisessa Virossa ja Tarton yliopistossakin. Valtiollinen Võron instituutti vastaa kielen asemasta, sen kehittämisestä ja tutkii võron kieltä. Seton kieltä ja Mulgin murretta ei ole kehitetty samoissa määrin. Eteläviron neljännelle muodolle, eli Tarton murteelle ei ole ainakaan toistaiseksi syntynyt yhteiskunnallista liikettä.

Liiviläiset

Liiviläiset (liiviksi līvlizt) ovat nykyisen Latvian alueella historiallisesti asunut ja vaikuttanut kansa, joka on asuttanut eritoten Latvian rannikkoa, viimeisimpänä Kuurinmaan pohjoisrannikkoa, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Liiviläiset ovat ennen muodostaneet merkittävän osan Baltian väestöstä, mutta nykyisin liiviläisiksi tunnustautuvia on noin 250. Liiviläiset ovat yksi Euroopan alkuperäiskansoista. Tunnettu liiviläinen tutkija Valt Ernštreit on arvioinut, että jopa joka toisella latvialaisella voi olla liiviläisjuuria.

Liivin kieli on itämerensuomalaisista kielistä uhanalaisin, mutta siihen nähden sen asema on hyvä. Kieli on julistettu kuolleeksi pariin kolmeen kertaan, viimeisimmin vuonna 2013, kun viimeinen sitä äidinkielenään puhunut, Grizelda Kristiņa, kuoli Kanadassa 103-vuotiaana vuonna 2013. 2020-luvun alussa kuitenkin uutisoitiin, että kieliaktivistit Renāte ja Jānis Medņu kasvattavat lapsestaan täysin liivinkielistä. Liivin kieltä myös tutkitaan laajalti ja Latvian yliopistossa on oma Liiviläisten instituutti. Kieleen suhtaudutaan Latvian yhteiskunnassa nykyisin myönteisesti.

Liiviläisten kansallinen herääminen tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Latvia itsenäistyi. Heräämiseen vaikuttivat voimakkaasti suomalaiset ja virolaiset heimoaatteen kannattajat. Tuolloin otettiin käyttöön liiviläisten lippu ja kansallislaulu, jossa on sama sävelmä kuin Suomen Maamme-laulussa ja Viron kansallishymnissä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Samaan aikaan alkoi myös liivin kielen opetus. Kōrli Stalten ja muut liiviläiset ryhtyivät julkaisemaan runoja ja muuta kirjallisuutta liivin kielellä. Runous olikin ominaista liiviläisille, jotka olivat kalastajakansaa. Kalastus vaati riuskoja otteita, kestävyyttä, voimaa ja se vei ison ajan vuorokaudesta. Romaaneja ei ollut siis aikaa kirjoitella, mutta lyhyen runon kykeni sommittelemaan arjen askareiden lomassa.

Suomessa tunnetuin liiviläinen lienee Edgar Vaalgamaa. Hänet lähetettiin vuonna 1934 Suomeen opiskelemaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt palata Liivinrannalle ennen toista maailmansotaa ja jäi Suomeen. Liivinkielisen Līvli-lehden julkaisu aloitettiin vuonna 1931. Sitä rahoitettiin Suomesta ja jaettiin ilmaiseksi Liivinrannan kyliin. Lehti joutui kuitenkin pian Latvian viranomaisten sensuurin käsiin. Virolainen folkloristi Oskar Loorits arvosteli Latvian viranomaisten toimia, mikä johti hänen karkottamiseensa Latviasta ja jopa Viron ja Latvian suhteiden heikkenemiseen. Myös liiviläisten kuninkaaksi julistautuneen Uldriķis Kāpbergsin tapaus herätti suurta huomiota. Hänet pidätettiin vuonna 1939 ja hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen vankilassa.

Liiviläisten liitto (liiviksi Līvõd Īt) on liiviläisiä edustava järjestö, jonka perustettiin vuonna 1922 Latviassa. Liitto toimi paljolti Virosta ja Suomesta saaduilla tuilla. Neuvostoliitto lopetti järjestön miehittäessään Baltian maat toisessa maailmansodassa. Yksi keskeinen Liiviläisten liiton hanke oli seuratalon rakentaminen. Liiton toiminta keskittyi 1930-luvulla lähes täysin talon perustamiseen. Sille saatiin lahjaksi tontti Mazirbestä eli liiviksi Irēstä 1930-luvun puolivälissä. Taloudellisten pulmien takia talon rakentaminen viivästyi vuosilla. Sitä alettiin lopulta rakentaa vuonna 1938. Työhön saatiin taloudellista tukea Virosta, Suomesta, Unkarista ja Latvian hallitukselta. Rakennuksen suunnittelivat suomalainen Erkki Huttunen ja latvialainen Visvaldis Paegle. Taloa ei kuitenkaan ehditty ottaa käyttöön, koska Neuvostoliitto miehitti Latvian. Miehittäjä lakkautti seuran ja liiton omaisuus takavarikoitiin. Kun Saksa miehitti Latvian, liiviläiset saivat jälleen käyttää taloaan hetken aikaa, kunnes neuvostovalta palasi.

Toinen maailmansota oli tuhoisaa liiviläisille, kuten seurantalon kohtalo osoittaa. Sota kirjaimellisesti vyöryi heidän asuttamiensa vaaleiden hiekkarantojen yli. Neuvostoliiton miehittämässä Latviassa liiviläisten asukasluku laski jyrkästi. Liivinranta tyhjennettiin liiviläisistä, sillä neuvostodiktatuurin tuli valvoa ulkorajojaan huolellisesti.

Liiviläisten kulttuuriliikehdintä jatkui neuvostomiehityksen aikana jo vuonna 1977. Liitto perustettiin uudelleen vuonna 1988, ja samana vuonna
Suomalaisuuden liitto lahjoitti liiviläisille liiviläisten lipun, joka oli tietenkin ollut kielletty neuvostomiehityksen ajan. Ensimmäisiä merkittäviä hankkeita liiton uuden perustamisen jälkeen oli Irēssä elokuun alussa vuonna 1989 järjestetty seuratalon rakentamisen 50-vuotisjuhla. Elokuussa 1998 pidettyyn juhlaan osallistui Suomen presidentti Martti Ahtisaari ja Latvian presidentti Guntis Ulmanis. Ja viimein 1. tammikuuta vuonna 2000 liiviläisten liitto sai takaisin seuratalonsa!

Liivinkielistä runoutta on julkaistu myös suomeksi. Tämän kaksikielisen antologian nimi on Kerran olin taivaan suolajärvi, jonka runoilijat ovat Valt Ernštreit, Baiba Damberg ja Ķempi Kārl. Kokoelman on toimittanut ja runot suomentanut raakakäännöksen pohjalta Olli Heikkonen.