Tässä esseessä referoin itämerensuomalaisten kielten professorin Riho Grünthalin artikkelit Livonian at the crossroads of the language contacts ja Kuramaa liivi keele kontakt eesti keelega vuosilta 2015 ja 2023. Ensimmäinen artikkeli käsittelee kokonaisvaltaisesti sanastoon liittyviä Kuurinmaan liivin kontakteja ja sen yhteyksiä latvian, saksan, viron ja venäjän välillä sekä mahdollisia yhteyksiä muinaisruotsin ja keskiajalla puhutun liivin välillä. Vuonna 2023 julkaistu artikkeli paneutuu samoin Kuurinmaan liiviin. Aiheena ovat sen yhteydet viroon, eritoten sanastoon, mutta myös partikkeleihin ja adverbeihin. Aloitan käsittelyn artikkelista Livonian at the crossroads of the language contacts.
Mikäli et tunne suomen lähimpiä sukukieliä ja niiden historiallisia suhteita, voit tutustua aiheeseen tästä kartasta ja kielipuusta sekä lukea itämerensuomalaisista kotisivuiltamme.
Liivi jakautuu kahteen Latviassa puhuttuun päämurteeseen, Kuurinmaalla ja Salatsissa puhuttuun liiviin. Kun liiviä alettiin tallentaa ja tutkia, oli se ollut jo vuosisatoja Latvian alueella vähemmistön puhuma kieli. Tuolloin nopeasti edennyt kielenvaihto oli jo käynnissä ja liiviä ympäröivät kielet, jotka puolestaan olivat elinvoimaisia. Kun liiviä alettiin järjestelmällisesti tutkia 1800-luvulla, siinä oli jo nähtävissä ympäröivien kielten sanastollisia vaikutteita. Nykyään liivinkielisiä puhujayhteisöjä ei enää ole. [Kielen on kuitenkin opetellut kymmeniä etnisiä liiviläisiä, ja tiettävästi Suomessa elää yksi äidinkieleltään liivinkielinen lapsi.]
Jo ennen puhujayhteisöjen hiipumista liiviläiset olivat olleet pitkään kaksikielisiä. Lliivi sai runsaasti lainasanoja latviasta, joka on eniten vaikuttanut liiviin. Latvia on vaikuttanut myös liivin kielioppiin, niin muoto- ja lausetasoilla kuin äännerakenteeseenkin. Latvian ohella liiviin ovat toki vaikuttaneet ala– ja yläsaksa, jotka olivat alueen paronien, maanomistajien ja omistavan yläluokan kieliä vuosisatain ajan. Latvia ja saksan eri muodot eivät kuitenkaan ole ainoita liiviin vaikuttaneita kieliä, mikä näkyy esimerkiksi uskonnollisessa sanastossa, johon palaan myöhemmin.
Liivin puhuma-alat ovat perinteisesti olleet sellaisten meriteiden äärellä, jotka ovat tarjonneet erinomaisia yhteyksiä toisiin kansoihin ja kulttuureihin. Niin Kuurinmaa kuin Väinäjoen suistokin olivat pitkään osa skandinaavien reittejä. Liiviläisten läheisyydessä, Virossa Saarenmaalla ja Ruhnun saarella, on myös puhuttu ruotsia. Tosin Saarenmaan asujaimistosta suurin osa on aina ollut vironkielisiä. Viron vaikutusta liiviin on kielisukulaisuuden takia vaikeampaa todeta kuin latvian ja saksan eri muotojen vaikutusta. Monet vaikutteista ovat lisäksi tulkinnanvaraisia.
Latvian kielen lainasanojen määrää liivissä voidaan tarkastella sanakirjojen avulla. Määrä on sangen korkea, sillä esimerkiksi Winkler (2011) esittää, että liivin sanastosta 37 prosenttia on lainaa ja niistä liki 60 prosenttia on lainoja latviasta ja liki 40 prosenttia lainoja saksan eri muodoista. Suhonen (1973) listaa liivissä 2 534 lainasanaa, joista 63 prosenttia on nomineja, 26 prosenttia verbejä, 9 prosenttia adjektiiveja ja 2 prosenttia adverbejä.
On kuitenkin huomioitava, että tällaiset luvut ja suhteet eivät kerro lainasanojen määristä ja osuuksista tavanomaisessa puheessa. Joka tapauksessa ne kertovat siitä, että liivin kieli oli jo tuolloin ahtaalla ja nopea kielenvaihto oli käynnissä. Sanakirjat ja -luettelot ja tekstinäytteet eivät kuitenkaan anna parasta mahdollista kuvaa siitä, miten paljon lainasanoja puhujayhteisössä käytettiin. Latvia oli jo tuolloin 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttanut jopa liivin kielioppiinkin, esimerkiksi etuliittein ja adverbein. Myös laaja datiivi– ja instrumentaalisijojen käyttö oli latvian vaikutusta. On mahdollista, että tutkimusten edetessä kieliopillisia vaikutteita löytyy lisää. Lisäselvityksiä vaaditaan myös sen selvittämiseksi, että onko latvian ohella toinen balttilainen kieli, vanha kuurin kieli, vaikuttanut liiviin substraattikielenä.
Latvia ei ole ainoastaan tuonut omia lainasanojaan liiviin, vaan se on myös kuljettanut muista kielistä lähtöisin olevia sanoja siihen. Niinpä liiviin on päätynyt latvian kautta myös ala- ja yläsaksan, venäjän ja latinan sanoja. On kuitenkin huomattava, että venäjälainat ovat liivissä sangen uusia, eikä niiden levikki ole suuri. Winkler (2002) on osoittanut liivistä 89 slaavilaislähtöistä sanaa, kuten päp ‘pappi’ ja rišt ’risti’. Lainoista ainakin 65 on tullut liiviin jonkin toisen kielen kautta. Latvian kautta liiviin päätyneitä slaavilainoja Winkler osoittaa 26. Liivi ei ole kuitenkaan lainannut runsasta latviasta saatua sanastoa sellaisenaan, vaan lainasanat ovat mukautuneet liivin muoto-oppiin. Toisaalta muutoksiakin on tapahtunut, muun muassa germaanivaikutteiden takia.
Kiinnostava esimerkki on latviasta lainattu nosvētīt-verbi, joka merkitsee ’siunata’. Verbissä on etuliite no-, joka merkitsee ’jostain, jonkin avulla’. Liiviin lainattaessa etuliite kuitenkin sulautui kantasanaan. Lauri Kettusen liivin sanakirjassa (1938) sana on etuliitteettä asussa svēttõ. Samanlaisia esimerkkejä on myös Suhosen (1973) sanaluettelossa, joka sisältää latvian lainasanoja liivissä.
Vaikka latvialaislainoja on liivissä kosolti, on mahdotonta rekonstruoida eli mallintaa näiden kielten yhteistä historiaa. Paul Ariste (1973) kuitenkin esittää, että liivi – sellaisena kuin sitä ensi kertaa tallennettiin – sai muotonsa jo 1500-luvulla, jolloin siihen oli jo vaikuttanut latvia. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, sillä liiviläisten kaksikielisyys oli tuolloin vielä hajanaista eivätkä yhteydet latvialaisiin aiheuttaneet yhtäaikaisia muutoksia liivissä kaikkialla sen puhuma-aloilla.
Saksan vaikutus liiviin on sen sijaan kiistatta vain sanastollista, mikä johtuu siitä, että voimakkaan asemansa ja eri sosiaaliluokan takia saksalaiset eivät juurikaan olleet tekemisissä liiviläisten kanssa, vaikka saksalaisia eli Baltiassa vuosisatain ajan. Näin ollen sellaisia kaksikielisiä liiviläisiäkään ei juuri ollut, jotka olisivat puhuneet toisena kielenään saksaa. Monet saksalainat tulivat liiviin latvian kautta. Poikkeuksiakin on, kuten köstār (’suntio’), jonka täytyy olla laina alasaksasta tai virosta, sillä latviassa ei ole ö-äännettä. Baltian luterilaistaminen 1500-luvulla ei ottanut liiviä huomioon, vaikka luterilaisuuteen liitetään ajatus saarnaamisesta paikalliskielillä. Talonpoikien sitominen maihinsa ja muut riistävät toimet ajoivat liiviä puhujineen ahtaalle.
Liivissä esiintyy epäsäännöllisesti sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, mihin ovat vaikuttaneet muinaisliivin äännejärjestelmä, keskiainainen liivi ja kielikontaktit. Näin on, vaikka itämerensuomalaisessa ja suomalais-ugrilaisessa sanastossa sananalkuisia konsonanttiyhtymiä ei tavata omaperäisenä. Latviasta ja saksasta tulleissa lainasanoissa ne ovat taas sangen tavallisia. Toisaalta liivi ei ole aina hyväksynyt sananalkuisista konsonanttiyhtymistä huolimatta sanastoonsa vieraita äänteitä, kuten esimerkkisana priš (’tuore’) osoittaa. Se on lainattu saksasta, jossa sanan frisch alussa on konsonanttiyhtymä, mutta myös liiville vieras äänne f. Se korvautui liivissä p:llä. Toisaalta vieraan f:nkin säilyttäneitä sanoja liivissä on, kuten yläsaksan Flinte-sanasta juontuva flint (’pyssy, kivääri’).
Sananalkuiset konsonanttiyhtymät osoittavat, että lainaamishetkellä liivin kielen äännejärjestelmän muutos oli jo käynnissä, sillä aikaisemmin itämerensuomalaiset kielet ottivat germaanilainoja sanastoonsa toisenlaisin lain-alaisuuksin. Liivin saksalainat ovatkin äänteellisesti lähempänä saksaa kuin viroon päätyneet saksalainat. Saksaa on myös puhuttu Latviassa enemmän kuin Virossa, joten se on vaikuttanut enemmän latviaan, jonka kautta saksalainoja päätyi liiviinkin.
Yleissääntönä voidaan silti pitää, että yläsaksasta saadut lainat ovat liivissä uudempia kuin alasaksasta tai muinaisyläsaksasta saadut, sillä yläsaksaa alettiin käyttää Baltian alueella vasta uuden ajan kuluessa. Yläsaksasta saatuja lainasanoja on kuitenkin vaikeaa erottaa muista saksan kielimuotojen lainoista. Voidaan kuitenkin päätellä, että esimerkiksi liivin strīp (’juova’) on alasaksalainen laina, sillä muinaisliivi ei olisi säilönyt sananalkuista konsonanttiyhtymää. Niinpä sana lienee lainattu liiviin latvian kautta. On myös tärkeää huomata, että alasaksalaiset lainasanat esiintyvät tavallisesti sekä Kuurinmaan että salatsinliivissä, mutta yläsaksalaiset lainasanat vain kuurinmaanliivissä.
Toinen germaaninen kieli, ruotsi, on taas jättänyt sangen vähän jälkiä liivin sanastoon. Yksi mahdollinen muutos koskee diftongia *au > ou, jota tavataan myös Saarenmaan viron etelämurteissa sekä tietyissä latvian murteissa. Yksi muinaisruotsista Kuurinmaan liiviin lainattu sana voi olla ānkaŗ (’ankkuri’), joka on joka tapauksessa germaaninen laina. Liiviin lainautunut muoto poikkeaa muista itämerensuomalaisista vastineistaan, ja se voi olla lainaa (muinais)ruotsista tai muinaisyläsaksasta. Kaksi selvää (muinais)ruotsilainaa liivissä on: kǭla ‘saari’ ja kuo’ig ‘laiva’, jonka vastine on suomen koggi eli 1200-luvulla Itämerellä Hansan käyttöön ottama purjealustyyppi.
On mielenkiintoinen kysymys, miksi liivissä on niin vähän ruotsilainoja. Yksi selitys voi olla, että liivillä oli niin paljon muitakin kielikontakteja, että lainoja tuli enimmäkseen muualta. Ruotsin lainasanojen vähäinen määrä liivissä herättää jatkokysymyksiä: mitä kieliä muinaiset ruotsalaiset ja liiviläiset käyttivät keskinäisessä viestinnässään, alasaksaako, ehkä jopa viroa?
On selvää, että viron ja liivin kielten välillä on ollut pitkäaikaisia ja runsaita yhteyksiä. Kettusen sanakirjan mukaan näissä kielissä on 1 600 yhteistä sanavartaloa, ja on arvioitu, että virossa ja liivissä on noin 350 lainasanaa, jotka ovat yhteisiä. Viro on voinut myös vaikuttaa liivin kielioppiin. Liivissä ja pohjoisvirossa on 70 sellaista yhteistä sanavartaloa, joita ei ole etelävirossa. Toisaalta on todettava, että liivin virolaislainoja ei ole juuri tutkittu sitten Kettusen aikojen. Tämä Grünthalin artikkeli onkin selvä uutuus tähän tutkimusaiheeseen.
Kielihistoriaa koskien on tavattu toisinaan ajatella, että etelävirolaisten ja liiviläisten alueiden välillä ei ollut yhteyksiä ennen 1200-luvun saksalaismiehitystä. Pajusalu (2013) on kuitenkin esittänyt, että lounaisen Viron murteiden tai kielimuotojen ja salatsinliivin välillä olisi sanastollisia ja äänteellisiä yhteyksiä. Hänen mukaansa liiviä on puhuttu muinoin Virossakin, Häädemeesten kunnassa. Kettunen on puolestaan huomauttanut, että liiviin saadut virolaislainat rajoittuvat yleensä tietylle maantieteelliselle alueelle ja vain muutamia näistä lainoista tavataan molemmissa liivin päämurteissa, kuurinmaanliivissä ja salatsinliivissä. Lisäksi tiedetään hyvin, että virolaisilla ja Kuurinmaan liiviläisillä oli yhteyksiä vielä 1800-luvun lopullakin. Liivin virolaislainoina Kettunen piti esimerkiksi Salatsin liivin jēle– ja Kuurinmaan liivin e’ggiļ-sanoja, jotka ovat viroksi eile ’eilen’. Yksi esimerkki mahdollisesta kieliopillisesta lainautumisesta on liivin i’lzõ vȯtšõ, jonka vastine on saksan mallin mukaan muodostettu (aufsuchen) viron üles otsima (’[ylös] etsi[m]ä’).
Adverbit lainautuvat tavallisesti herkästi. Virosta on lainattu liiviin adverbit sä (’tuo, tässä, se, tämä, katso!, no’) ja va (mm. ’tuo, mokoma’), jotka toimivat liivin lauseopissa viron tavoin. Huomattavaa on, että esimerkiksi Kettunen ei kuitenkaan pystynyt osoittamaan näille kahdelle adverbille uskottavaa etymologiaa, mutta eipä niitä mainita viron etymologisessa sanakirjassakaan. Jos taas katsotaan liivin persoonapronomineja, kuten ma ’minä’ ja sa ’sinä’, ne ovat harvinaisuuksia loppuessaan lyhyeen vokaaliin. Liivi onkin pyrkinyt säilyttämään suomalais-ugrilaiselle kantakielelle ja itämerensuomalaisille kielille tavanomaisen kaksitavuisten sanavartaloiden järjestelmän. Toki kyseessä on tulkinnanvarainen asia, koska liivin äänteiden kestojärjestelmä on muuttunut aika lailla ja sanavartalon sijasta tavukvantiteetti on saanut enemmän merkitystä.
Liivin sä ja viron säh toimivat siis samalla tavalla: Niitä käytetään lauseiden aluissa partikkeleina osoittamassa jonkinlaista hyväntahtoista elettä. Vaikuttaa siltä, että ne ovat samaa kantaa kuin viron siin (’täällä, tässä’) ja suomen siinä. Lisäksi Viitson ja Ernštreitsin liivin sanakirja mainitsee adverbin vā (’katso, huomaa!’), jonka vastine on viron murteiden va(a). Nuo adverbit vievät väistämättä huomion siihen, millaisissa tilanteissa adverbit tapaavat lainautua: Niitä käytetään keskustelupartikkeleina. Keskusteluissa adverbien tehtävinä on täydentää puheenvuorojen, lauseiden, kysymysten ja vastausten vaihdoksia ja päätöksiä. Tämä selittääkin, miksi ne lainautuvat niin herkästi kielestä toiseen.
Liivin ja viron tapauksessa keskustelupartikkeleiden lainaaminen kertoo siitä, että niitä on käytetty reseptiivisen monikielisyyden välineinä. Aihe vaatii kuitenkin lisää tutkimusta, myös aikatasojensa osalta: Esihistoriallisten aikojen osalta Ariste (1954) on esittänyt, että liivillä ja Saarenmaan virolaismurteilla oli jo tuolloin yhteyksiä. Hän tosin perustelee näkemyksensä myöhemmillä yhteyksillä. Vaikuttaa siltä, että viro on ollut latvian ja saksan lisäksi ainut vieras kieli liiviläisille, jolla on ollut heille viestinnällistä arvoa.
On selvää, että liivin lainasanojen tutkimus vaatii vielä paljon työtä, jota vaikeuttaa se, että liivin tallentaminen alkoi silloin, kun sen puhujayhteisö oli jo hajoamassa. Päällimmäisenä mainittakoon, että latvian vaikutus liiviin on merkittävintä. Ajallisesti latvia on alkanut vaikuttaa liiviin silloin, kun liivin puhujayhteisö on ollut jo enimmäkseen kaksikielistä. Latvian vaikutus ulottuu sanastosta aina kielen rakenteisiin saakka, mikä selittää liivin kieliopin eroja muihin itämerensuomalaisiin kieliin nähden.
Latvian suuri vaikutus selittää myös liiviin päätyneet alasaksan lainasanat, sillä ne kulkeutuivat liiviin paljolti latvian kautta. Liivissä onkin lähes yhtä paljon saksalainoja kuin latviassa. On kuitenkin huomattava, että alasaksan lainat tulivat liiviin väkivaltaisen kolonisaation aikaan 1200-luvulta alkaen ja muun muassa hansakaupan vahvistuessa, kun taas yläsaksan vaikutus on tuoreempaa ja kirjalliseen aikaan liittyvää perua. Tulevaisuuden tutkijain haasteena onkin setviä, miten ja milloin saksalainat ovat liiviin tulleet ja onko ne saatu ylä- vai alasaksasta ja mahdollisesti latvian kautta. Nykyvenäjän lainasanoja liiviin on kuljettanut latvia, vanhempia slaavilainoja viro. On silti vaikeaa erottaa – osin kielten lähisukulaisuuden takia – millaista viron vaikutus liiviin on kokonaisuudessaan ollut, joten lisätutkimuksia tarvitaan, myös historiallisen reseptiivisen monikielisuuden käytön osalta. Kokonaisuutta ajatellen on syytä nähdä, että lainautumisen tutkimus auttaa myös määrittelemään eri kielten puhuma-alueita, ja näin on liivinkin laita.
Grünthal toteaa lopuksi, että kokonaan artikkelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä ovat, miten kuurien puhuma kieli, joka poikkesi huomattavasti latviasta ja liettuasta, vaikutti liiviin ja millaisia liivin kontaktit ovat olleet ennen historiallista aikaa. Selvittämättä on sekin, että ovatko historiallisissa lähteissä mainitut Kuurinmaan asukkaat olleet todella kaikki kuureja vai sittenkin liiviläisiä, jotka aluetta asuttivat.
Kuva: Bogáta Timár, Hõimulõimed-yhdistys
Seuraavaksi käsittelen Grünthalin artikkelia Kuramaa liivi keele kontakt eesti keelega vuodelta 2023, joka alkaa muistutuksella siitä, miten samanlaisia liivi ja viro ovat, myös esimerkiksi sen suhteen, miten ne ovat muuttuneet analyyttiseen suuntaan. Toki kielet ovat myös maantieteellisesti toisiaan lähellä, ja muinoin niiden puhuma-alat olivat Riianlahdella rinnakkain. Lisäksi Saarenmaan asukkaat kävivät vielä 1800-luvun lopulla Kuurinmaan liiviläiskylissä töissä.
Artikkelin alussa on jälleen todettava, että jos kielikontakteja tutkitaan kielten välillä, jotka eivät ole sukua toisilleen, on tutkimustyö usein helpompaa. Kuten edellä kirjoitin, Kettunen kirjasi aikanaan sanakirjaansa 1 600 virolle ja liiville yhteistä sanavartaloa etymologisine pohdintoineen, ja on arvioitu, että virossa ja liivissä on noin 350 lainasanaa, joilla on yhteneviä uudennoksia. Sanakirjassa arvellaan, että virosta saatuja lainoja on enintään sata, mutta asiaa ei perustella mitenkään. Osalla niistä on kuitenkin suppea levikki tai ne tunnetaan vain salatsinliivin kielimuodosta tai vain Sjögrenin liivin sanakirjasta (SLW).
Liiviläisten ja virolaisten yhteiselosta on kirjallisia viitteitä jo keskiajalta, esimerkiksi Henrikin Liivinmaan kronikasta vuodelta 1226. Mutta kuten edellä mainittiin, yhteyksiä on voinut olla jo ennen tuota aikaa. Paul Ariste totesi, että viron vaikutus liiviin näkyy selkeimmin Dundagan murteessa. Grünthal itse toteaa, että eniten liiviin on vaikuttanut Saarenmaan murre. Vaikutus näkyy myös siten, että liivissä saarten asukkaille on oma nimityskin, joka on alkanut kuitenkin viitata muihinkin virolaisiin: sārli (’saarilainen’ eli ’saarenmaalainen, saarelainen’ eli lopulta ’virolainen’). Mielenkiintoista on, että myös Salatsin liiviläiset tunsivat tuon nimityksen, mutta heillä oli myös yhteyksiä Kihnun ja Ruhnun saarille. Tämän lisäksi esimerkiksi Sjögren käytti viroakin viestiessään Dundagan liiviläisten kanssa. Hän havaitsi, että eritoten Irēn (lav. Mazirbe) ja Pizan (lav. Miķeļtornis) kylien miehet taisivat viroa paremmin kuin naiset, koska miehet olivat tekemisissä saarenmaalaisten kanssa.
Sjögren on myös todennut, että virolaisia pakeni Saarilta Kuurinmaalle suurta Pohjan sotaa, ja myöhemmin tulijoita oli Sõrvenniemestä, eritoten lapsia ja nuoria paimeniksi. Onkin syytä epäillä, että sanonta ”Kui sa ei kuula sõna, saadame sind karjaseks Kuramaale” (’Jos et kuuntele [Jumalan] sanaa, lähetämme sinut paimeneksi Kuurinmaalle.’) liittyy tuohon aikaan ja osoittaa jälleen, että alueiden välillä on ollut yhteyksiä. Myös Ariste mainitsee, että liiviläiskylissä on ollut virolaisia ja viroa puhuneita talonpoikia. Sen sijaan Viron saarille ei juurikaan juurtunut liiviläisiä. Kettusen sanakirjassa on myös merkkejä elävistä yhteyksistä, kuten kansanperinteeseen viittaava liivin sana suur-teļļ ’Suur-Tõll’ osoittaa.
Tutkimusperinteen ongelmana on ollut, että itämerensuomalaisia kieliä on yritetty vertailla liikaa nykymuotoisiin kirjakieliin tukeutuen. Tunnettua kuitenkin on, että eri itämerensuomen muodot ovat vaikuttaneet toisiinsa, kuten pohjoisviro eteläviroon ja suomi karjalaan. Samantapaiseksi voisi siis nimittää Saarenmaan viron ja Kuurinmaan liivinkin suhdetta. Keskiajan jälkeen tapahtuneita kielikontakteja kuvaa, että jokaisen itämerensuomalaisen kielen omat piirteet ovat jo erotettavissa. Siksi tuoreiden vaikutteiden tarkkailu onkin paljon helpompaa kuin esihistoriaan paneutuminen.
Välillisiä todisteita vanhoista ja pitkäaikaisista yhteyksistä kuitenkin on. Liiviä on taltioitu sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat käyttäneet nimityksiä sōrli (’saarilainen’ eli ’saarenmaalainen, saarelainen’ eli ’virolainen’) ja Sōrmō pois ’Saaremaan poika’ ja ilmaisua sōrmō kīelkõks ’saarenmaan kielellä’. Väki on puhunut haastatteluissa myös Virossa sijaitsevista Narvan ja Valgan kaupungeista.
Kettusen sanakirjan osalta on huomioitava, että hän ei mainitse tarkasti, miksi muutamat liivin sanat juontuvat virosta. Ne voivat pohjautua viromaisiin ilmauksiin, kuten liivin aițumāl (vir. aita, jumal; aitjumal; aitüma; aitäh, ’auta jumala’, ’kiitos’), jubā (vir. juba, ’jo’) ja juttõ a’jjõ (vir. juttu ajama, ’jutustella’). Jälkimmäistä Kettunen epäili, mutta Ariste oli sillä kannalla, että kyseessä on virolaislaina. Jos virolaislainoja halutaan tutkia lisää, on syytä tarkastella näiden sanojen esiintymisyhteyksiä sekä niiden syntyhistoriaa virossa. Grünthal mainitseekin tehneensä tutkimuksia edellä mainitun tapaisten sanojen parissa vuonna 2015. Esimerkkinä on liivin ’jumalanpalvelusta’ merkitsevä sana lōt, jonka käyttöönoton ajankohta on mahdollista selvittää. Samoin mainitaan edellä jo esiin nostetut sanat sä ja va.
Kieltenvälisessä viestinnässä tarvitaan toki kaikista käytetyimpiä sanoja eli substantiiveja, mutta myös verbejä. Läheisten sukukielten tapauksessa voidaan kuitenkin käyttää vanhaa ja yhteistä sanavarantoa. Ariste on todennut, että sanan kuin sanan voi selvästi olettaa lainatun virosta liiviin, jos se on vasta hiljattain lainattu jostain toisesta kielestä viroon. Tällainen sana on esimerkiksi liivin su’ž -sanan (’susi’) asemasta käytetty uņt, jonka asu on virossa hunt (’susi’) ja joka on saksalaina (Hund, ’koira’). Toisen maailmansodan jälkeen liiviläiskylissä vieraillut Ariste havaitsi myös, että lainasanoja voi esiintyä yksittäisten liivinpuhujien sanastossa enemmän tai vähemmän, varsinkin jos liiviläinen puhui virolaisten kanssa ja oli aikaisemminkin ollut tekemisissä heidän kanssaan. Tämä oli tavallista niiden liiviläisten parissa, jotka olivat olleet ensimmäisen maailmansodan aikana Virossa.
Läheisten sukukielten sanavartaloiden samankaltaisuus auttaa usein puhujaa mukauttamaan äänteellisiä vivahteita äidinkielensä sääntöihin. Esimerkkinä tästä on liivin verbi aļtõ, jota vastaa viron hallitama (’homehtua’), joka on johdettu sanasta hall (’harmaa, halli, haljakka’). Lisäksi mainitaan liivin verbi kartõ (’pelätä’, vrt. suom. karttaa), jonka vastine on viron verbi kartma. Verbistä liivissä on johdettu adjektiivi kartlig (’pelokas’). Kolmas esimerkki on liivin tūļik ’tuulimylly’, jossa on johdin, jota ei liivissä ole kuin lainasanoissa ja jonka vastine on viron tuulik.
Erityistä huomiota Grünthal osoittaa mielenkiintoiseen liivin sanaan te’b (vir. tõbi, ’tauti, vitsaus’), jonka varhaisempi muoto on tõ’b ja joka on viron tõbi-sanan vastine ja jolta puuttuvat vastineet pohjoisissa itämerensuomalaisissa kielissä. Eesti etümoloogiasõnaraamat esittää tõbi-sanan alkuperäksi kantagermaanin sanaa *dawīni, mitä Grünthal pitää kyseenalaisena äännevastaavuuksien sopimattomuuden vuoksi. Jos liivin te’b on virolaislähtöinen, olisi sen oletettava muoto tõ’b. Muoto te’b noudattelee kuitenkin uskottavasti liivin äännejärjestelmää, jossa labiaalit muodot pyrkivät karsiutumaan. Myös viron saarten murteet toimivat tällä tavoin, eritoten murrealueensa länsiosassa.
Kielikontaktit voivat tuoda myös morfosyntaktisia ja fraseologisia vaikutteita, kuten edellä mainittu juttõ a’jjõ. Itämerensuomalaisten kielten parissa voimakkainta on ollut venäjän vaikutus vepsään ja latvian liiviin. Liiviin on vaikuttanut tässä suhteessa myös viro, jota voidaan todistella äänneopillisillakin perusteilla. Esimerkkinä on liivin sana arū (’järki, oivallus, oivalluskyky, taju, äly’), jota vastaa viron aru (’järki, äly, ymmärrys, tolkku’). Sanan arū asu on äänteiltään epäodotuksenmukainen, koska Kuurinmaan liivin pitäisi kaksitavuisissa sanoissa, joissa on historiallisesti esiintynyt –rv– (Sanan vastine on siis suomen arvo), olla ensitavuiltaan pitkävokaalisia. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi kǭra, ’karva’ ja tȭra ’terva’. Kiintoisaa on, että Kuurinmaan liivissä on arū-sanan kanssa samaa alkuperää oleva sana, joka esiintyy äänteiltään odotuksen mukaisessa muodossa: ǭra (’ajatus, miete, tuuma, idea, aate, mielipide, kanta, käsitys’). Se taas lankeaa äänteiltään yhteen viron sanan harv (’harva’) ja liivin sanan ǭra kanssa. Niiden vastine on suomen harva.
Toinen todiste on, että u-loppuiset substantiivit ovat syntyneet (pohjois)virossa sananloppuisten äänteenmuutosten seurauksena, joissa o:sta on tullut u. Tämä on tapahtunut verrattain myöhään, sillä vanhassa itämerensuomalaisten kielten yhteissanastossa ei tällaisia substantiiveja ole. Koska siis vironkin aru saada (’käsittää, ymmärtää’) on todennäköisesti varsin uutta perua, on liivinkin vastine arū sǭdõ todennäköisesti sellainen ja virosta peräisin.
Oman ryhmänsä muodostavat virosta saadut käännöslainat, kuten edellä mainittu i’lzõ vȯtšõ. Tällaisia verbirakenteita onkin virossa viljalti, Hasselblattin (1990) mukaan üles-rakenteen sisältäviä liki sata. Kuten tunnettua, tämä on virossa saksalaisvaikutusta, joka periytyy kieleen saksalaispastoreiden uskonnollisista teksteistä. Samanlainen saksasta viroon kulkeutunut ja siitä edelleen liiviin ajautunut rakenne on āt tǟdõd, jota vastaa viron täis olema (’olla päissään’) ja jota vastaa saksassa ilmaus voll sein.
Virossa tavallisia ära– ja maha-rakenteita tavataan myös liivissä: un [se kaš] sīend sie iļžemḑa pǟldõst mā’ (’ja [se kissa] söi sen kerman [pois]’). Lisäksi liivissä käytetään adverbiä jarā tai järā (myös jõrā, Sjögrenin mukaan Kuurinmaalla myös jerā, joka vastannee edellä mainittua), jota Bernhard Wälchli (2001) pitää liivissä tavallisimpana verbipartikkelina. Se vastaakin lauseopillisesti ja äänteenmuutoksiltaan täysin viron ära-sanaa, joka ilmaisee usein jonkin päättymistä ja joka juontuu vanhasta itämerensuomen sanasta *erä(k). Metslangin (2001) mukaan viron ära-sanaa käytettiin vanhassa kirjavirossa (ärra, erra) säännönmukaisesti perfektiivisen aspektin merkitsemiseen saksan malliin mukauttaen.
Liivin järā– ja jarā-muotojen lainautumista virosta voidaan perustella kahdella tavalla: Ensinnäkin Kuurinmaan liivin sanan asun tulisi olla *jerā, jos sana polveutuisi suoraan itämerensuomalaisesta kantasanasta. Näinhän on käynyt esimerkiksi sanassa jema (’emo, äiti, emä’), jossa sananalkuinen e on saanut eteensä j-äänteen. Olisi myös oletettavaa, että ensitavu olisi saanut diftongin, kuten sanoissa pierā (’perä’) ja tierā (’terä’) on käynyt. Virossa e on poikkeuksetta muuttunut samassa asemassa ä:ksi, kuten sanoissa pära (’perä’) ja värav (’veräjä, portti, [urheilu]maali’). Toinen peruste on, että verbilauseiden täydennyksinä esiintyvät adverbit ovat saksalaisten pastorien kirjoittamia ja laajalle levinneitä puhutun kielen ansiosta. Huomion arvoista on, että Sjögrenin Kuurinmaan liivin näytteessä esiintyy myös odotuksenmukainen je-tavu.
On kuitenkin muistettava, että Sjögrenillä ei ollut täydellistä ymmärrystä liivin prosodiasta, kvantiteetista, eikä myöskään sanapainon kehityksestä, mikä vaikuttaa äänteiden kvantitatiiviseen merkitsemiseen liivissä. Sananalkuinen j ennen e-vokaalia on liivissä myöhäistä perua. Ilmiötä esiintyy jopa sellaisissa sanoissa, joissa on ennen ollut sananalkuinen h, kuten jõvā, jonka vastineita ovat viron hea, hüva ja suomen hyvä. Jos siis päädyttäisiin sille kannalle, että muodot järā tai jarā olisivat sanan alkuperäisiä muotoja, pitäisi sanassa olla säilyneenä myös sen ensi vokaali e. Ainut sana liivissä, jossa näin on, on sana jērnaz, jota vastaavat viron hernes ja suomen herne.
Koska siis viron ära-sanan odotuksenmukainen asu liivissä olisi jerā, on oletettava, että liivin laajalevikkinen järā tai jarā on omaksunut oman muotonsa ja ominaispiirteensä viron kielen vaikutuksesta. Käytetäänhän niitä molemmissa kielissä samaan tapaankin, mikä viittaa siihen, että ilmiö on uutta perua, eikä ole lähtöisin itämerensuomalaisesta kantakielestä: neku läpš äb kīlma järān (vir. et laps ei külmetaks ära, ’että lapsi ei kylmety/palellu/vilustu’). Metslangin mukaan viron ära-adverbin kehitys on sekä sisäsyntyistä että ulkoisten vaikutteiden tulosta. Näin voisi siis sanoa liivin järā– tai jarā-sanankin osalta. Ratkaisevia vaiheita ovat esimerkiksi genetiivin ja partitiivin päätteiden täydellinen kato tai lyheneminen.
Grünthal nostaa mukaan keskusteluun vielä Julius Mägisten ajatuksen, jonka mukaan liivin mit(tõ) olisi lainaa virosta, jossa sen asu on mitte (mm. ’millään’, kieltoa vahvistava sana, jonka vastine suomessa on mit(t)ään). Perusteita lainateorialle on kaksi: Ensinnäkin vokaalien väliset yksittäisklusiilit ovat muuttuneet ensimmäisen ja toisen tavun rajalla soinnillisiksi ja vaihtuneet kaksoiskonsonanteiksi partitiivi- ja illatiivimuodoissa. Historiallisestihan niissä on ollut pitkä vokaali, kuten sanassa kätehen, suom. käteen, jonka asu liivissä on käddõ ja virossa kätte. Itämerensuomalaisesta kantakielestä periytyessään liivin mit(tõ)-sanan tulisi olla asussa *middõ. Toinen peruste on lauseopillista laatua.
Nykyään virossa käytetään mitte-sanaa niin adverbinä kuin etuliitteenäkin ja mitte-sanan käyttö tunnetaan laajalti murteissa. Liivissä mit(tõ)-sanaa käytetään etuliitemäisessä asemassa kieltolauseissa, mitä voidaan pitää virolaisena vaikutuksena liivin lauseoppiin. Ilmauksen rajattu käyttöala liivissä taas viittaa siihen, että kyse on uutuudesta.
Lopuksi Grünthal toteaa, että virolaislainojen määrästä liivissä on vaikea antaa täsmällistä lukua, mitä hän ei pidä tarkoituksenmukaisenakaan. Onhan selvää, että kahden läheisen sukulaiskielen puhujien kohdatessa he ymmärtävät jonkin verran toisiaan ja käyttävät apunaan yhteistä sanavarastoa ja käyttävät myös kieliensä sanoja lomittain. Tästä todistavat seka-avioliitot, Kuurinmaan liiviläisten ja virolaisten yhteiselo sekä edellä esitellyt partikkelit ja adverbit.
Molempien artikkeleiden pohjalta on helppo todeta, että liivi on saanut vaikutteita hyvin monelta eri suunnalta, eikä sitä kiistatta nimitetä eniten muuttuneeksi itämerensuomalaiseksi kieleksi vepsän keralla. Esitetyn perusteella voi nähdä, miten tietyt kielet ovat vaikuttaneet kukin omalla tavallaan liiviin, mikä on luonut siitä hyvin omalaatuisen ja kiehtovan kielen itämerensuomalaisten kielten joukossa. Aiheeseen liittyen on kuitenkin vielä kosolti selvitettävää, muun muassa miten reseptiivinen monikielisyys on menneinä vuosisatoina toiminut viron ja liivin välillä.
LÄHTEET:
Ariste, Paul 1954: К вопросу о развитии ливского языка. Труды Института языкознания АН СССП. T. 4. 254–307.
Ariste, Paul 1973: Нижненемецкие заимствования в ливском языке. – Советское финно-угроведение 9. 175–178.
Hasselblatt, Cornelius 1990: Das estnische Partikelverb als Lehnübersetzung aus dem Deutschen. (= Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 31.) Wiesbaden: Otto Harrassowitz.
Kettunen, Lauri 1938: Livisches Wörterbuch mit grammatischer Einleitung. Lexica Societatis Fenno-Ugricae V. Helsinki.
Metslang, Helle 2001: On the developments of the Estonian aspect: The verbal particle ära. – The Circum-Baltic languages 2. Grammar and Typology. – Maria Östen Dahl (toim.), Koptjevskaja-Tamm. Amsterdam: John Benjamins. 443–479.
Pajusalu, Karl 2013: Edela-Eesti kohad ja keel Salomo Heinrich Vestringi sõnaraamatus. – ESUKA-JEFUL 4–3. 93–120.
SLW = Hrsg. von Eberhard Winkler, Karl Pajusalu 2009. Salis-Livisches Wörterbuch. (= Linguistica Uralica: Supplementary series 3.) Tallinn: Teaduste Akadeemia Kirjastus.
Suhonen, Seppo 1973: Die jungen lettischen Lehnwörter im Livischen. SUST 154. Helsinki
Viitso, Tiit-Rein & Ernštreits, Valts 2012: Līvõkīel–ēstikīel-lețkīel sõnārōntõz. Liivi-eesti-läti sõnaraamat. Lībiešu-igauņu-latviešu vārdnīca. Tartu: Tartu Ülikool.
Winkler, Eberhard 2000: Zum Stoßton im Ostseefinnischen. – J. D. Range (toim.), Aspekte baltischer Forschung. Essen: Die Blaue Eule. 344–363.
Wälchli, Bernhard 2001: Lexical evidence for the parallel development of the Latvian and Livonian verb particles. – The Circum-Baltic languages 2. Grammar and Typology. – Maria Östen Dahl (toim.), Koptjevskaja-Tamm. Amsterdam: John Benjamins. 413–441.