Unkarilaiset

Kossuth Lajos azt üzente:
Elfogyott a regimentje.
Ha még egyszer ezt üzeni,
Mindnyájunknak el kell menni!
Éljen a magyar szabadság!
Éljen a haza!

Lajos Kossuth lähetti viestin:
rykmentistään loppuivat miehet.
Jos hän vielä kerran viestii näin,
Meidän kaikkien täytyy mennä!
Eläköön Unkarin vapaus!
Eläköön isänmaa!

(Ote vuosien 1848–49 vapaussodan aikaisesta kansanlaulusta)

Unkarin kieli on puhujamäärältään suurin uralilainen kieli, eli unkarilaiset ovat suurin uralilainen kansa. Keski-Euroopassa sijaitsevassa Unkarin tasavallassa on noin 10 miljoonaa asukasta, joista yli 90 % puhuu unkaria äidinkielenään. Lisäksi unkarilaisia asuu paljon myös Unkarin naapurimaissa, erityisesti Romaniassa, Slovakiassa ja Serbiassa, mutta myös Itävallassa, Sloveniassa ja Kroatiassa. Myöhemmän siirtolaisuuden myötä on unkarilaisia muiden eurooppalaisten tavoin muuttanut myös mm. Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan.

Unkarin kieli ja sen tausta

Unkarin kieli kuuluu uralilaisten eli suomalais-ugrilaisten kielten ugrilaiseen haaraan, eli se on suomelle huomattavasti kaukaisempaa sukua kuin esim. viro. Unkarissa, kuten suomessa ja muissakin uralilaisissa kielissä, on tapahtunut useita säännönmukaisia äänteenmuutoksia, minkä takia suomalaiselle voi olla vaikeaa tunnistaa sukulaissanoja tässä etäisessä sukukielessämme. Esimerkiksi uralilaisen kantakielen äänne *k on unkarissa muuttunut takavokaalin edellä h:ksi. Unkarissa on myös tapahtunut ns. loppuheitto, eli vanhat sanat ovat ”lyhentyneet”. Edellä mainitut seikat huomioiden voi ymmärtää, miksi vaikkapa suomen kala-sanaa vastaa unkarissa hal. Monia muitakin äänteenmuutoksia unkarissa on tapahtunut, mutta niistä voi lukea esimerkiksi Ulla-Maija Kulosen kirjasta Johdatus unkarin kielen historiaan.

Unkarin läheisimpinä sukulaiskielinä pidetään Luoteis-Siperiassa puhuttavia obinugrilaisia kieliä, joita ovat hantin ja mansin kielet. Unkari on eronnut näistä kielistä kuitenkin jo kolmisen tuhatta vuotta sitten, eli kyse ei ole niin läheisestä kielisukulaisuudesta kuin vaikkapa itämerensuomalaisten kielten välillä. Osa tutkijoista on viime aikoina asettanut ugrilaisten kielten keskinäisen lähisukulaisuuden kyseenalaiseksi; vaikka kielet ovatkin kiistämättä sukua toisilleen, voivat jotkin niiden yhteisistä piirteistä olla pelkkien intensiivisten kontaktien tulosta. Oli totuus mikä tahansa, on unkarin ja obinugrilaisten kielten kieliopissa ja sanastossa piirteitä, jotka kertovat yhteisestä kehityksestä.

Unkarin kieleen on vuosituhannen varrella saatu paljon lainasanoja muista kielistä. Indoeurooppalaisiin kieliin lukeutuvista iranilaisista kielistä on saatu unkariin jonkin verran lainoja. Turkkilaisen kielikunnan eri kielistä, erityisesti muinaisbolgaarista, on unkariin lainattu paljon sanastoa, johon sisältyy myös merkittäviä kulttuurisanoja. On hyvä tietää, että suurin osa turkkilaisista lainoista on saatu ennen unkarilaisten ns. maahantuloa (ks. kohta Historia); 1500–1600-lukujen turkkilaisvallan aikana lainoja saatiin osmaninturkista vain muutamia.

Unkarissa on myös runsaasti lainoja slaavilaisista kielistä, jotka ympäröivät unkarin nykyistä puhuma-aluetta. Slaavilaisten lainojen aihepiirit liittyvät mm. maatalouteen, kristinuskoon ja yhteiskuntaan. Myös saksasta on lainattu paljon sanoja, sillä se oli keskiajalta pitkälle uudelle ajalle merkittävän kulttuurikielen asemassa. Latina oli keskiajalla kirkon ja sivistyksen kieli, jonka vaikutus unkariin on ollut varsin huomattava, ei ainoastaan sanaston vaan myös lauseopin osalta.

Esimerkkejä suomelle ja unkarille yhteisistä uralilaisista sanoista:

kota – ház (unkarissa sana merkitsee nykyään taloa), käsi – kéz, poika – fiú, pää – fej / fő, sulaa – olvad, vävy – vő, yö – éj.

Unkarin historia

Unkarissa on asunut eri kieliä puhuvia kansoja tuhansien vuosien ajan, mutta unkarilaiset saapuivat nykyisille asuinalueilleen 800-luvulla jKr. Unkarin historiankirjoituksessa on perinteisesti pidetty vuotta 896 unkarilaisten maahantulon ajankohtana; tosiasiassa ei tietenkään voi ajatella kokonaisen kansan saapuneen alueelle täsmällisesti yhden vuoden aikana. Alueelle saapuessaan unkarilaiset tietysti sulautuivat alueella asuneiden kansojen, kuten slaavien, kanssa. Ennen maahantuloaan unkarilaiset olivat kulkeneet pitkän matkan alkuperäisiltä asuinalueiltaan: ugrilaisen kantakielen puhuma-alue sijaitsi todennäköisesti Ural-vuoriston tienoilla, josta unkarilaisten hevospaimentolaisuutta harjoittavat esi-isät sittemmin siirtyivät etelämmäs ja myöhemmin erinäisten vaiheiden jälkeen Mustanmeren pohjoispuolelta Karpaattien altaaseen.

Maahantuloa edeltävinä aikoina unkarilaiset olivat erittäin tiiviissä kontakteissa turkkilaisia kieliä puhuvien kansojen kanssa, mistä kertovat kielen lukuisat turkkilaiset lainasanat (ks. yllä). On hyvä muistaa, että vaikka unkarilaiset ovat säilyttäneet uralilaisen kielensä vuosituhansien saatossa, ovat he jatkuvasti sekoittuneet muiden kansojen kanssa, niin kansainvaellusaikana kuin maahantulon jälkeenkin. Kieli, geenit ja kulttuuri eivät kulje käsi kädessä.

800- ja 900-luvuilla pakanalliset unkarilaiset herättivät kauhua ympäri Eurooppaa suuntautuneilla ryöstöretkillään. Vuonna 955 unkarilaiset kuitenkin kärsivät tappion Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarille Otto I:lle, mikä johti unkarilaisten kääntymiseen kristinuskoon ja suuntautumiseen läntiseen Eurooppaan. Vuonna 1000 tai 1001 paavi Sylvester III kruunasi Tapani I:n (unkariksi István, myöhemmin Tapani Pyhä eli Szent István) Unkarin kuninkaaksi. Unkarin valtio katsotaan yleensä perustetuksi tästä tapahtumasta. Unkarilaisten historia eroaakin sikäli merkittävästi muiden kielisukulaistemme historiasta, että Unkarilla on vanhat valtiolliset perinteet, kun taas muut uralilaiset kansat (meidät suomalaiset mukaan lukien) ovat suurimman osan historiastaan eläneet muiden kansojen hallitsemina.

Keskiajalla Unkarin kuningaskunta oli maantieteellisesti huomattavasti suurempi kuin nykyinen Unkarin tasavalta. Kyseessä olikin monietninen valtio, jossa unkarilaisten lisäksi asui mm. romanialaisia, saksalaisia, kroaatteja ja muita eteläslaaveja, slovakkeja ja juutalaisia. 1200-luvulla Unkari kärsi pahoin mongolien hyökkäyksistä, mutta läpi keskiajan kuningaskunta säilyi varsin merkittävänä ja mahtavana eurooppalaisena valtiona. Kukoistuksensa Unkari saavutti tieteitä ja taiteita suosineen, sittemmin lukuisten kansantarujen sankariksi päätyneen Matias-kuninkaan (Matias Corvinus, unkariksi Mátyás) aikana. Matias oli kuuluisa poikkeuksellisen laajasta kirjastostaan ja mahtavasta palkka-armeijastaan, Mustasta armeijasta (unkariksi Fekete hadsereg), joka mm. valloitti Wienin vuonna 1485.

1400-luvulta alkaen Unkari oli kuitenkin joutunut turkkilaisten hallitseman Osmanien valtakunnan uhkaamaksi, ja vuonna 1526 kärsityn Mohácsin tappion jälkeen valtaosa maasta joutui osmanien hallitsemaksi. Unkarin länsi- ja pohjoisosat jäivät itävaltalaisten Habsburgien haltuun, kun taas idässä sijainnut Transilvanian ruhtinaskunta säilyi nimellisesti turkkilaisten vasallina mutta vahvasti autonomisena, unkarilaisten ruhtinaiden hallitsemana alueena.

Pitkän ja rankan sotimisen jälkeen Habsburgit ajoivat turkkilaiset pois Unkarista 1600-luvun lopulla. Tämän jälkeen maasta tuli osa Habsburgien keisarikuntaa, joka sittemmin tunnettiin Itävallan nimellä. Unkarilainen ylimystö ei ollut tyytyväinen kohtaloonsa Itävallan osana, ja unkarilaiset kapinoivatkin Habsburgeja vastaan muutamaan otteeseen: 1700-luvun alussa käytiin ns. kuruc-sodat, ja vuosina 1848–49 Lajos Kossuthin johdolla vallankumoukseen nousseet unkarilaiset taistelivat Itävallan keisarin joukkoja ja sittemmin myös näiden venäläisiä liittolaisia vastaan. Vapaussota päättyi unkarilaisten tappioon, mutta ajan henki jäi elämään lukuisissa runoissa, lauluissa ja kansantarinoissa. Taistelussa kaatuneen runoilija Sándor Petőfin isänmaalliset runot ovat edelleenkin tärkeällä sijalla Unkarin kulttuurissa.

Kansainvälisen tilanteen muututtua katsoi keisari Franz Josef (unkariksi Ferenc József) kuitenkin tarvitsevansa unkarilaisten ylimysten tukea entistä enemmän, ja vuonna 1867 perustettiinkin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia. Keisari oli nyt samalla Unkarin kuningas, ja valtakunnassa oli kaksi tasavertaista puoliskoa, Itävalta ja Unkari. Unkarilaisille kaksoismonarkian aika oli loistokas paluu vanhaan kulta-aikaan, ja unkarilainen kulttuuri ja tiede kukoistivatkin ennennäkemättömällä tavalla. Unkarilaiset olivat kuitenkin siinä määrin huolissaan oman erityisasemansa säilyttämisestä, etteivät he katsoneet tarpeelliseksi antaa maansa lukuisille vähemmistökansallisuuksille turhia kielellisiä tai kulttuurisia oikeuksia; eräänlaisen poikkeuksen muodostivat juutalaiset, jotka saivat kansalaisoikeudet 1895. Myös Kroatia-Slavonian alue oli sikäli paremmassa asemassa kuin muut kuningaskunnan vähemmistökansalliset alueet, että sillä oli omat maapäivät.

Itävalta-Unkari kohtasi loppunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa maa taisteli yhtenä keskusvalloista. Sodan lopulla Unkari ajautui hetkeksi kommunistisen vallankumouksen pyörteisiin ja sitten romanialaisten miehittämäksi. Sodan häviäjiin kuulunut Unkari koki sodan jälkeen erään historiansa suurimmista mullistuksista: vuonna 1920 solmitussa Trianonin rauhassa maa menetti noin kaksi kolmasosaa pinta-alastaan, ja miljoonat unkarilaiset jäivät vähemmistöiksi naapurimaihin.

Kutistunut Unkari säilyi edelleen valtiomuodoltaan kuningaskuntana, vaikka viimeinen kuningas, Kaarle IV (IV. Károly) olikin karkotettu maasta. Käytännössä ylintä valtaa käytti valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy. Autoritäärisesti hallittu maa ajautui 1930-luvun loppua kohti mentäessä yhä lähemmäs nousevan Natsi-Saksan rinnalle; syynä tähän oli erityisesti toive menetettyjen alueiden takaisin saamisesta. Unkari saikin Saksan järjestämien Münchenin ja Wienin konferenssien yhteydessä alueita niin Slovakialta kuin Romanialtakin, ja akselivaltojen hyökätessä Jugoslaviaan oli Unkari mukana miehittämässä Pohjois-Serbiaa. Unkari seurasi liittolaistaan Saksaa myös surullisenkuuluisalle sotaretkelle Neuvostoliittoa vastaan.

Toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan ja akselivaltojen sotaonnen muuttuessa väistämättömäksi tappioksi yritti Horthy solmia erillisrauhan liittoutuneiden kanssa. Temppu epäonnistui ja saksalaiset miehittivät maan. Siihen asti verrattain hyvässä turvassa olleet Unkarin juutalaiset kokivat karvaan kohtalon, kun lukematon määrä heitä murhattiin natsien keskitysleireillä.

Erittäin tuhoisien taistelujen jälkeen Neuvostoliitto miehitti Unkarin, ja sodan jälkeen siitä tuli muiden itäisen Keski-Euroopan maiden tapaan yksi Neuvostoliiton satelliittivaltioista, kansandemokratia, jota sosialistit hallitsivat yksipuoluejärjestelmän puitteissa, alussa Mátyás Rákósin johdolla. Raakaan kommunistihallintoon kyllästyneet unkarilaiset nousivat vuonna 1956 kapinaan sosialistista järjestelmää ja neuvostojoukkojen läsnäoloa vastaan. Neuvostoliiton sotilaallinen voima oli kuitenkin ylivoimainen, ja kansannousu kukistettiin. Aluksi tiukan diktatuurinen hallinto jatkui, mutta Unkarin johtajaksi noussut János Kadár ryhtyi 1960-luvulta alkaen tietoisesti viemään eteenpäin uudenlaista, vapaampaa politiikkaa. Tämä johti siihen, että Unkarista tuli ”sosialistisen leirin hauskin parakki”, kansandemokratia, jossa elämänlaatu ja ilmapiirin vapaus olivat yksipuoluejärjestelmästä ja neuvostojoukkojen läsnäolosta huolimatta keskimääräistä itäblokin maata korkeampia.

Näennäisestä hyvinvoinnista huolimatta ei sosialistinen järjestelmä vapaamielisemmässäkään muodossa osoittautunut kestäväksi ratkaisuksi, ja muiden itäblokin maiden tavoin Unkari siirtyi markkinatalouteen 1980- ja -90-lukujen vaihteessa. Sittemin maa on liittynyt NATOon ja EU:hun, mutta talousvaikeuksista ja yhteiskunnallisesta polarisoitumisesta johtuen ei viimeisten parinkymmenen vuoden historia ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Lisätietoa:

CIA World Factbook, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/hu.html

Huotari, Juhani & Olli Vehviläinen (toim.) 2004. Unkari: maa, kansa, historia. Helsinki: SKS.

Janhila, Jaana (toim.) 1991. Kulttuurin Unkari. Jyväskylä: Atena.

Kulonen, Ulla-Maija 1993. Johdatus unkarin kielen historiaan. Helsinki: SKS.

Lahdelma, Tuomo, István Dobos & Veera Rautavuoma (toim.) 2001. Unkarilainen omakuva. Jyväskylä: Atena.

Savolainen, Mikko 1999. Unkari: minun Unkarini. Jyväskylä: Atena.